Vohdensaaren varhaishistoriasta

Vohdensaari asutettiin 1300-luvun alussa. Väestö mitä ilmeisemmin muutti vanhoista Kalannin kantakylistä, joiden asukasluku ilmastoltaan edullisella edellisellä vuosisadalla oli kasvanut suuresti mm. alhaisen lapsikuolleisuuden vuoksi. Tuolloin olivat jo olemassa Sirppujoen suistoalueen ns. ensimmäisen aallon sisäsaaristokylät Ruonanperä, Tynki, Suurikkala ja Hyyninen. Näiden asukasluku oli varsinkin mereisten nautinta-alueiden laajuuteen suhteutettuna varsin alhainen, joten niiltä käsin tuskin on Vohdensaarta asutettu. Sen sijaan vanhin rannikkokylä Kytämäki voisi tulla kysymykseen, koska sillä - toisin kuin muilla meren äären kylillä - on ollut ikivanhaa ulkonautintaa aina Lyökin tienoilla asti Kalannin kantakylien tapaan. Vanhmpien niittyjen ja viljelysmaiden nimet viittaavat väestön muuttoon Kalannin vanhimmista kylistä Hallun altaan ympäristöstä sekä toisaalta Häähän-Palsan järvialueelta. Vohdensaaren paikannimistössä on lähiseuuihin verrattuna varsin vähän ruotsalais- ja virolaisvaikutusta.

Vohdensaari on alkuaan ollut muodossa Vuohdensaari, joka tarkoittaa vuohien saarta. Vuohi-sanan monikon genetiivi oli täkäläisessä vanhassa kansankielessä juuri vuohden. Kyseessä on siten ollut Kalannin kylien vanha vuohien (ja lampaiden) kesälaidunalue, todennäköisesti myös myös sesonkikalastuksen tukikohta. Kylän alueella on myös hylkeenpyyntiin viittaavia paikannimiä. - Vohdensaari-nimellä on vastineensa Mannervedessä, missä on Santtion kylän vanha laidunsaari, myöhempi kalastajatorpan paikka Vohde(n)luoto.
Vuoden 1540 mukaan kylässä oli kahdeksan taloa, mutta vuonna 1640 Uudenkaupungin maaseurakuntaa perustettaessa nykyiset viisi kantatilaa:

RN:o1:Vuola - nimi johdettavissa ristimänimestä Vuoti; talon nimi lyhenne Vuotilasta
        2: Jaakkola
        3: Kinnala - johdettavissa ruotsin ammattinimestä skinnare (nahkuri)
        4: Vestilä - johdettavissa ristimänimestä Sylvester, kansanomaisesti Vesti
        5: Laula - taustalla lienee loivasti viettävää rantaniittyä tarkoittava laua(s), joka vielä 1900-luvulla oli käyttösanastoa mm. Kustavissa; niittyjen nimissä säilynyt Kalannin kylissä

Luontonimet

Luodot ja merialueet

Vohdensaaren etelärannan tuntumassa ovat Musta, Kiimkari, Aatlankarta ja Papinkarra(t). Musta tarkoittaa luotonimenä havupuuston takia tummasävyistä saarta, joka entisinä aikoina selvästi erottui maisemaa hallitsevista lehtipuuvaltaisista luodoista (vrt. Tevaluodon Musta ja Lokalahden Tirkkalan Musta). Kiimkari, joka nyttemmin on maatunut Mustan niemeksi, viittaa usein teeren soidinpaikkaan; ainakin näin on asianlaita esim. Vehmaan Kiimkallion ja Kustavin Koilan Kiimvuoren kohdalla. Aatlankarran ja Papinkarran nimien tarkoite on tuntematon, mutta nimissä Vakka-Suomen saaristolle tunnusomainen luotonimitys karra eli karta tarkoittaa matalaa pikkuluotoa, jonka maankamara on kivistä moreenia. Karra on siten hiekkaisen säikän (yleiskielen särkän) ja kivikkoisen riutan välimuoto.
Tammio on ollut Vohdensaaren tärkeä nautinta-alue puun ja talvirehun tuottajana sekä laidunalueena. Saarella ei enää kasva luonnonvaraisia tammia; Kotiniemen tammet ovat istutusperäisiä. Koska itse Vohdensaaressa Kuljun ja Tammiston alueella ja toisaalta Vähä-Pirkholmassa on luonnonvaraisia tammia, niitä mitä ilmeisimmin on joskus ollut myös maaperältään soveliaassa Tammiossa.
Tammion eteläpuolella on Kairittu, entinen Jaakkolan luoto, jonka Uudenkaupungin kaupunki osti ja palstoitti mökkitonteiksi 1920-luvulla. Kairittu, joka paikannimenä tunnetaan myös mm. Laitilasta, sisältää kantasanana vanhan kiilaa tarkoittavan kairin (viron gair). Saaren kallioinen kaakkoiskärki on silmiinpitävän kiilamainen. Sama kantasana sisältyy myös Kairaan (Laula), jonka Siikarauma erottaa Tammiosta. Lähisudun muita esimerkkejä on vaikkapa Lokalahden Tirkkalan Kairamaa. Partisiippimuotoinen Kairittu on Uudenkaupungin seudulle tunnusomaista vanhaa paikannimistöä: esim. Kalannin kylännimet Siivottu ja Lemmittylä. - Kairitun lounaispuolella on pikkuluoto nimeltään Pirunsilta eli Siltakari, johon liittyy monenmoisia kansantarinoita.
Kairan pohjoispäähän on kiinni kasvaneena Heeplankari, joka Laulan 1800-luvun tiluskartassa on muodossa Heblankari. Nimen alkuperää voi vain arvailla.
Tammion lounaispuolella on Kulhankari, mutta missä on itse kulha, joka tarkoittaisi korkeaa kekomaista mäkeä (mm. Turun ja Ulvilan Kulha)? Ehkä tässä tapauksessa Kulha on ollut Tammion länsiniemi 18 metriä korkeine kalliomäkineen; alue oli vielä uuden ajan alussa erillinen luoto.
Aninkari, aiemmin Anenkari, on muinaisen Kalannin moninaista An(n)e- tai An(n)i-nimistöä (Taivassalon Ane, Ärväisten Anokari, Velluan Analho ym.), jossa skandinaavinen an(d) tarkoittaa satoa, luonnonantia yms., tässä tapauksessa kalansaalista. - Aninkarin itäpuolella on Haaskakari, joka kuuluu samanmerkityksisiin kylän tai kalastustilojen edustojen nimiin kuin lukuista Raatokarit ja Kuolinkarit, ruotsiksi Likskär tai Asgrund. Kun aina 1900-luvun alkuun asti kotieläinten kuolleisuus talvikaudella oli yleistä, tarvittiin paikka, mihin eläinten ruhot kerättiin korppien ja merikotkien syötäväksi. - Proom-Heik(inkari) viittaa 1900-luvun alun polttopuun kuljetuksiin. Lähellä on myös Halkoniemi.
Vielä 1800-luvulla Leino(luoto) (Kinnala) koostui kahdesta osasta: läntinen Kallio-Leino ja itäinen Korpi-Leino. Leino-nimen kuten Laitilan Leinmäen taustalla lienee suruilmeistä tarkoittava adjektiivi: mahdollisesti nimi viittaa riippaoksaisiin koivuihin.
Iso Koira(n)luoto (Vuola) ja Vähä Koira(n)luoto (Laula) viitannevat hylkeiden lempinimiin kuten mainitaan muistakin Koiraluodoista (esim. Pyhämaan Ketteli). Luodot ovat ehkä olleet hylkeenyytäjien tukikohtia. Ainakin viereinen Hylkeenkari kertoo hylkeiden oleskelupaikasta. Nyttemmin pikkukarin nimenä on myös Puolivälinletto, joka on ilmiselvästi peräisin lähikylien asukkailta. Letto rannikkokielessä tarkoittaa matalaa kallioluotoa.
Uuluoto sisältää telkkien munituspönttöä eli honttoa tarkoittavan uutun; vrt. Lepäisten Uuluoto ja Kalannin Uu(s)saari.
Petejäinen on nimensä mukaisesti runsaspetäjäinen. Mänty puunnimenä tuli seudulla tutuksi vasta koululaitoksen mukana kuten honkakin; toisaalta salskeita honkia ei meren äärellä ole kasvanut kuin 1920-luvun metsänistutuksista ja -kylvöistä lähtien. Kaikki männyt olivat aitoja petäjiä, vankkarunkoisia ja leveälatvuksisia. Sana lyhentyi usein paikanimisssä kuten Petekari ja Petes.
Karhuluoto voi olla vertauskuvannollinen tai perustua karhuhavaintoon, mutta se voi myös tarkoittaa karheapintaista, nimenomaan sammaleista silokallioisuuden vastakohtana. Ns. karheilta luodoilta kerättiin sammalia ja jäkäliä karjan kuivikkeiksi ja hätäravinnoksi talvikautta varten. Muistettakoon, että eläimennimi karhu on johdos karheaturkkisesta (vrt. karhunsammal).
Järvenkari on harhaanjohtava suomalaisvastine ruotsalaiselle väylänimelle sjoskär, joka annettiin orientoitumista ohjaavalle luodolle merenaukossa, tässä tapauksessa väyläraumassa Vohdensaaren länsipuolitse Ruotsinvedelle. Lyökin suunnassa Kuusiston itäpuolella on Järvikari (ent. Sjöskär), joka oli mereltä tullessa luontainen merimerkki Kurjenkarinraumaan pääsemiseksi. Seksmiilarilla on Vehasten lounaispuolella Seeskarien (alk. Sjöskär) luotoryhmä.
Vaikeasti tulkittava entinen vesialue on Rajalahti, josta on myöhemmin käytetty myös nimeä Raelahti. Vuoden 1782 maakirjassa sekä vielä tiluskartassa vuodelta 1906 on nimi Rajalahti. Maanmittausarkistossa on myös ruotsinkielinen (rajankäynti)kartta vuodelta 1838, mihin on piirretty merenlahden perukan poukama nimeltään Raitaa vik. Kartoissa lahden länsiranta on rajattu Jaakkolan ja itärannan rantaniitty Kinnalan maiksi. Kyseinen entinen lahti on ollut nykyisestä Haukharjan tienhaarasta länteen noin 200 metriä ja saman verran kaakkoon Lahdenperän uudistilasta. Nykyinen valtaoja lävistää entisen merenlahden. Aikoinaan kaikki viisi kantatilaa pyrkivät saamaan osansa laajasta lihavapohjaisesta maatumaniitystä, nykyisistä Raelahden pelloista. Ainakin alkuperäisessä niittyjaossa, joka kutakuinkin sellaisenaan on vielä 1960-luvun peruskartassa, Kinnalan ja Vuolan maat jäivät lahtea halkoneen jakolinjan itäpuolelle, kun taas muiden tilojen lohkot länsipuolella. - Loppupäätelmänä voidaan todeta, että kyseessä on ollut ulkoniittyjen omistusrajauksista kertova Rajalahti. Koska vanhassa kansankielessä ei ole käytetty lahti-sanaa, ei ainakaan pienestä puhdista, nimi on mitä ilmeisemmin annettu vuoden 1782 maanmittauksen yhteydessä, ehkä juuri maanmittarin toimesta.
Mutta milloin Limperinpuhti (alkuaan Lindberginpuhti) saanut nimensä?

Jatketun rantsali

Kylän alue ja takamaat

Kylämaisemaa hallitsevat alkuperäinen Vohdensaari (12 m myp), Isoluoto (17 m) ja Vähäluoto (8 m). Koillispuolella on Loukoniemi, joka mainitaan jo 1700-luvun asiakirjoissa. Nimi voi johtua luontevasti paikan sijaintiin viitaten loukko-sanasta tai se voi olla peräisin metsittymistä edeltävältä ajalta, jolloin rantakallioilla pesi lokkeja (paikallisesti lokki on louke). Näiden välissä oli raumoja, myöhempiä maatumia kuten Kulju sekä Ruona ja Ruonansuu.
Lännempänä oli pitkä, paikoin vain muutamien metrien levyinen merenlahti, joka uuden ajan puolella eristyi makeavetiseksi altaaksi. Vohdensaarentien pohjoispuolista notkoaluetta, jossa tulvavesi (vanhassa kansankielessä lausvesi) oli jokavuotinen ongelma, kutsuttiin Järveksi. Johdannaisnimiä ovat Kinnalan mailla Järvenperän metsä ja tontti (entinen torpanpaikka). Järven perän ja Ruotsinveden välissä oli jo kylän syntyaikana kapea kallioinen ja kivikkoinen kannas, joka yhdisti Laulan laajat kuivan maan alueet muuhun kyläalueeseen.
Järven laskuojasta käytettiin mm. 1700-luvun karttojen mukaan nimeä Tokkeenoja, mihin nimeen sisältyy virolaisperäinen kalapatoa tarkoittava sana tokke (yleiskielen toe). Kutukalat pääsivät nousemaan vapaasti Järveen, mutta takaisin tullessa ne helposti joutuivat mertoihin, joita oli asetettu kivistä ladotun tokkeen aukkoihin. On mahdollista, että ainoa pysyvä tokkerakennelma oli Vestilän ja Laulan välissä, jolloin se toimi myös siltana Laulaan mentäessä. Hieman alempana oli vielä 1900-luvun alussa vesimylly ja paja.
Vohdensaarentien jatkeena olevaa kulku-uraa padolta tai vasta Laulan talon kohdalta länsirannan vanhalle yhteisrannalle kutsuttiin asiakirjoissa Taipaleeksi, joka kulki aiemmin peltojen eteläpuolitse yhä vielä erottuvana polkuna Taipalrantaan, nykyiseen Koulunrantaan. Läntisin vainio oni Taipalrannantahdon ja siitä taloon päin on Taipal(e)tahdon.
Laulan kaakkoispuolella on 12 metrin korkeudelle yltävä Tokkerannan kalliomäki. - Vielä 1960-luvun kartassa on paitsi ojan myös Vähäluodontien itäpuolelle merkitty lähdelampi, joka lienee sama kuin 1800-luvun asiakirjojen Tanhuanlähde (Vestilä).
Otaniemi on aihepiiriltään samaa nimistöä kuin Korsaaren Otavanpää ja maakunnan paras lintujärvi Otajärvi. Nimessä on otava merkityksessä 'vihiaidallinen sulkuverko'. Tällainen verkko on voitu sijoittaa vain Jäämerenpuhdin suuhun ja nimenomaan kevätaikaan, jolloin kalat tulivat mereltä lahteen kutemaan. Jäämeri viitannee matalassa ja tuulensuojaisessa lahdessa pitkälle kevääseen säilyvään jääpeitteeseen.
Jossain Laulan mailla on myös muutaman kerran asiakirjoissa mainittu Kämmeranta ja sen tuntumassa sijaitseva vainio Kämmerannantahdon. Jos määräysosa tarkoittaa kämmentä, on kyseessä melko harvinainen vertauskuvannollinen paikannimi (kuitenkin esim. Teiskossa laaja Kämmenniemi).
Saliniemi on ollut Vestilän rantsalin eli venetalaan paikka. Sen sijaan Vuolan mailla olevan Ollankarin (ja Ollankarintahdon) sijainti ja myös nimen alkuperä on tuntematon. Ehkä kyseessä on jokin tilan edustan maatumaalueen kallio-nyppylä? Vuolan mailla on myös nykypolvelle tuntematon Kristaniemi. Kun Kristaniemen-tahdon tilusluettelossa mainitaan ennen takamaiden vainioita, itse Kristaniemi saattaa olla vaikkapa Raelahteen työntynyt niemennokka.
Vuolan mailla on 18 metriä korkean Kilkonkallion kaakkoisrinteellä Karimetsä, joka mitä ilmeisimmin on muuntunut Karjametsästä. Kilkonkallion nimen alkuperä on tuntematon.
Isoluodontien alkutaipaleella on Jaakkolan mailla Kä(ä)rmekallio. Yleensä tällä seudulla Laitilaa myöden käärmeiden esiintymis- tai paremminkin talvehtimispaikat ovat Madonkallioita. Käärmeenpuremilta niin ihmiset kuin karjakin varmimmin välttyi, kun niitä lempeästi kutsui madoiksi samoin kuin karhun nimitettiin mesikämmeneksi ja sutta monimerkitykselliseksi hukaksi!
Kasvillisuuteen viittaavia paikannimiä ovat Jaakkolan Tammisto (vrt. edellä) sekä Kinnalan Katav(a)mäki ja Haavisto.

Takamaille johtava Isoniituntie aluksi myötäilee Pirtlanojaa, joka on sama kuin vanhojen asiakirjojen Pirtoja (mikä pirtti lienee kyseessä?). Isoniituntien ja Vohdensaarentien väliin jäävä kallioinen metsäalue on Välimetsä. Nimi ei liene vanha, koska Kalannin kylissä vielä uuden ajan alussa väli-sanan sijasta käytettiin viron kanssa yhteistä vahe-sanaa. Välimetsän osana voidaan pitää Karilaistenmäkeä (14 m myp), joka on seudun vanhimpia luontonimiä (vrt. Karilainen-niminen luoto Mustan eteläpuolella ja Vaakuan edustalla. Karilainen tarkoittaa useasta kalliokumpareesta muodostunutta mäkeä tai luotoa.
Karilaistenmäen koillispuolella aivan tien tuntumassa on Vuolan mailla runsasvetinen korpilähde, jonka nimi Riisteonne(n)suo. Paikannimenä se on seudun mrkittävimpiä, sillä kapeata korpinotkoa tarkoittavia onsi-nimiä (gen. onnen) tavataan vain Kalannin ja Laitilan itäisissä kylissä, Vehmaalla, Mynämäen Karjalassa ja näihin rajoittuvissa Satakunnan puolen kylissä. Onsi on kuitenkin maastonimenä sekundaarinen vertailunimi, sillä sanan vanhin tarkoite on kouruksi taivutettu ja vitsaksella sidottu koivuntuohi, jolla vietiin tuliaisia naapurissa asioitaessa. Tästä on syntynyt sanonta "tuoda onnea muassaan" ja siten myös abstraktinen onni-käsite. Suo-pääte tässä paikannimessä on sekundaarinen ja otettu käyttöön vasta, kun onsi-sanan merkitys on hämärtynyt. Riiste - myös muodossa liiste - tarkoittaa haavasta tai muusta lehtipuusta tehtyä ohutta, mutta leveää puusuikaletta, jota käytettiin mm. puukatiskojen ja pärekorien tekoon. Nyttemmin havupuusto on korvannut lehtipuut Riisteonnesuon tuntumassa.
Kertunkallio (13 m myp)on vanha paikannimi, joka ei voi juontua henkilönimestä, vaan vanhasta rannikkoruotsin sanasta gärda, joka tarkoittaa aidattua niittyä tai laidunhakaa. Kustavissa gärdan suomalaistunut muoto on kärtty. - Tällainen aitaus on ilmeisesti ollut Kertunkallion pohjoispuolella olevassa rehevässä, loivasti Ruotsinveteen viettävässä laaksossa. Nykyinen kuusivaltainen sekametsä tuntuu ainakin osin syntyneen entiselle niittypohjalla. Mikä tärkeintä, paikalle johtaa Isonniituntien haarana vanha takamaiden karjapolku eli retki (vrt. alla).
Kieronkallion (n. 21 m) nimelle ei ole löytynyt selitystä. Lähellä on myös Kieronmetsä.

Saman suunnan metsäalueita ovat myös Kuuskorven metsä ja Hauenkuonon metsä. Hauenkuono on maakunnalle tunnusomaisia vertailunimiä samaan tapaan kuin Katinhäntä ja Lehmänkurkku.
Muistettakoon, että Hiu kuuluu Vohdensaaren ulkonautintaalueisiin. Varsinkin Jaakkolalla ja Laulalla on ollut laajoja metsäalueita, joilla märät korpinotkot ja kalliomänniköt vuorottelevat. Talojen maille syntyi 1900-luvun alussa Lepäisillä työskennelleiden kivenhakkaajien torppia. Hiunkallioilla (24 m myp; Vohdensaaren kylän korkeimmat paikat) on pintalouhinnan jäljiltä suuria rääpekivikenttiä ja -kekoja kuten myös Kuuskorventien pohjoispuolisilla kallioilla. - Hiun nimi johtuu lounaismurteiden maalajitenimityksestä hiue. Se tarkoittaa seosmaalajia, jossa on suunnilleen yhtä paljon savea, hietaa ja hienoa hiekkaa. Sitä on sekä Hiujärven rannoilta laskupuroa seuraten aina merenrantaan asti. Hiukeinen maa pidättää hyvin ravinteita ja vettä sekä on helposti muokattavaa, mutta kulkeutuu herkästi veden mukana.
Tammion korkein paikka on Suurenvuorenkallio (20 m myp), jonka eteläpuolella on arvoituksellinen Killan puolusta.

Kaukonautinta-alueet

Pjuutinmaa, josta saaristolaiset ovat nyttemmin käyttäneet muotoa Piutimaa, on ikivanha Vohden-saaren kaukonautinta-alue Korsaaren takana. Pjuutinmaa on aikoinaan ollut Iso-Kaskisen suursaaren eteläinen niemennokka, johon viimeisen sadan vuoden aikana on maatunut kiinni Rekissaari. Kaikilla Vohdensaaren kantatiloilla oli Pjuutinmaalla oma lohkonsa, jolla tehtiin luonnonheinää ja lehdeksiä, mutta mutta myös kesäkaudella laidunnettiin ainakin lampaita. Niemen kärkeen Laulan lohkolle porilaissyntyinen kalastaja Otto Sjögren 1920-luvulla rakensi kalastustilan.
Pjuutinmaan nimi mitä ilmeisimmin juontaa ruotsinsanasta spjut (= keihäs, tässä tapauksessa nimenomaisesti hyljekeihäs). Samanmerkityksinen, mutta suomalaisperäinen nimi on myös Vekaran saarella.
Kuusiston luoma, joka sijaitsee Pjuutinmaasta vain runsaan kilometrin etelään Kuusiston saaren koillispuolella, on tiettävästi ollut Vohdensaaren ainoa kalastusalue ulkosaaristossa. Muita tämän luoman varhaisia osakkaita ovat olleet Kingon ja Suontaan tilat, myöhemmin myös Pirkholma. Kysymys on vain kalavedestä, sillä Kuuusisto useina lähiluotoineen on ollut Salmen kylän (kartanon) tärkein kaukonautinta-alue ulkosaaristossa.

Ilmakuva Mansikka-ahosta Vohdensaarelta.

Niityt ja pellot

Historiallinen katsaus

Vanhan kalantilaisen ekologisen jaottelun mukaisesti lienee aikoinaan myös Vohdensaaressa vanhat niityt jaettu kahtia: alta- eli alasniituiksi sekä yltä- eli ylö(n)niituiksi. Rajana oli lausveden eli korkeanveden yläraja (Huom! tulva-sanaa ei tunneta täkäläisessä alkuperäisessä kansankielessä; laus on johdettavissa ruotsin lös-adjektiivista, tässä yhteydessä merkityksessä "valloillaan oleva"). Käsitteet sisältyvät mm. 1700-luvun asiakirjoissa esiintyviin nimiin Altavainio (jakamaton), Ylöniittu (Jaakkola), Ylöluhta (Laula) ja Lausinperko (Tammiossa Laulan lohkolla; sittemmin nimi muuntunut muotoon Laurinvainio).
Historiallisesti viljelymaat voidaan jakaa kylän vanhoiksi pelloiksi ja tilakohtaisiksi vainioiksi, jotka ensimmäisen kerran nimettyinä luetellaan vuoden 1782 maakirjassa. Myöhemmin on maatumista muokattu ja rehevistä metsistä perattu uudismaita (mm. tilusluettelo ja karttoja vuodelta 1867). Monet vuoden 1782 maakirjan vainionimistä ovat sittemmin kadonneet käytöstä ja muistista, varsinkin kun aiemmin erilliset peltolohkot ovat yhdistyneet laajemmiksi viljelyaloiksi. Sen sijaan takamaiden erilliset raiviot ovat johdonmukaisesemmin säilyttäneet vanhat nimensä.
Vanhoja peltoja olivat Altavainio, Kalliovainio (yhä erillinen vainioala Isoluodon länsipuolella; 6,5 m mpy; Vestilä), Karilaisten vainio (Karilaistenmäestä itään, 5-11m myp; Vuola), Luotovainio (5-8 m myp); erillinen vainioala Isoluodon eteläosassa; Jaakkola), Perävainio (Jaakkola; ehkä sama kuin myöhempi Luottonperä = ?Luotovainionperä) ja Tammiston vainio(tahdon) (4-8 m myp; Jaakkola). On mielenkiintoista korkeustasoluvuistakin huomata, että ensimmäiset vainiot Vohdensaaressa Kalannin kantakylien tapaan raivattiin rinnemaille, jolloin liialliset sadevedet valuivat rinnettä alas aikana, jolloin ojitusta ei vielä tunnettu.

Niittyjen ja vainioiden nimitykset ja nimet

Yleisin nimitys viljelymaille ja heinäntekoniityille on ollut tahdon. Kyseessä on vakkasuomalainen nimitys, joka jo Vehmaan itäosissa on harvinainen ja toisaalta Satakunnan puolella tunnetaan vain Laitilaan ja Pyhärantaan rajoittuvist kylist. Se juontuu ruotsin verbimuodosta 'tagit in' (= otettu käyttöön). Rannikkoruotsissa sana on usein muodossa täktom (vrt. pres. Koiviston kesäpaikkaosoite Täktom, suomeksi Tähtelä).
Tahdon on ollut pyhitetty eli aidattu alue, joka on varattu peltoviljelyyn tai heinäntekoon. Esimerkiki Laulan mailla oli vuonna 1867 Ailantahdon, Aittatahdon, Järvenperäntahdon, Kaortahdon (kaor = kaura), Koitahdon (koi = koivu, koivisto), Kämmerannantahdon, Ojatahdon, Pitkätahdon, Taipaletahdon ja Tokkerannantahdon. Kinnalan tahtomia olivat Mummu(n)tahdon (nykyinen Mummula), Kilkontahdon ja Seevallintahdon, kun taas Vuolasta tunetaan Kristaniementahdon, Lianetahdon (liane = pellava?), Loukoniementahdon, Retkentahdon ja Vuoristontahdon (Vuoristo = vanha torpppa?). Ruonansuuntahdon on

Vestilän mailla, kun taas Tokketahdon osittuu Laulan ja Vestilän kesken. Noin 300 m pitkä

Ruisvainio Jaakkolan pellolla Vohdensaarella

Pirtlaojantahdon Isoniituntien alkupään kupeessa on jo vanhastaan jaettu Vuolan ja Vestilän kesken.

Jos kyseessä oli pysyvään peltoviljelyyn raivattu ala, siitä yleisesti käytettiin nimitystä vainio. Saksalaiperäinen vainio on tyypillisesti lounaissuomalainen nimitys. Huomaa edellä luetellut vanhojen peltojen nimet, jotka kaikki ovat vainio-kantaisia! 1700-luvulla viljelysmaaksi on rantaniitystä muokattu Vestilän Tokkenvainio. Asiakirjojen mukaan vasta 1800-luvulla raivattuja peltoja ovat Laulassa Erkunvainio, Järvenvainio, Pajavainio ja Taipalrannanvainio, Kinnalassa Vanhavainio, Vestilässä Aatlanvainio sekä Rauhalassa Saliniemenvainio.

Rauhalan lehmät

Vasta 1800-luvun puolivälistä, jolloin viljelymaiden ojitus ja kääntöauran käyttö yleistyivät, alkoi pelto esiintyä asianmukaisesti ojitetun vainion nimityksenä. Alkuaan pelto on tarkoittanut viljelysmaaksi muokattua niityn lohkoa; esim. jostain tahtomesta osa oli niittyä, osa peltoa. Tällaisia uusia viljelymaaaloja esimerkiksi Kinnalassa ovat Luistinkallionpelto, Pihlavapelto, Uudenmaanpelto ja Veräjänsuunpelto.
Erityisen mielenkiitoinen on loukas-nimitys. Vanhoissa Kalannin kylissä se alkuaan tarkoitti hieman syrjässä olevaa niittyalaa, usein laajan niityn metsään osaa, joka oli sekä niitty- että riistatalouden käytössä. Kesällä loukaalta tehtiin heinää, mutta talven kynnyksellä sinne viritettiin erilaisia ansoja, useimmiten jäniksen loukkuja. Yleensä loukas oli aidattu, jotta laiduntava karja ei pääsisi sinne syömään talvirehua ja jotta jänikset avoimesta veräjästä sisälle jouduttuaan varmemmin päätyisivät haavan oksien houkuttelemina loukkuun. On aivan ilmeistä , että loukas- nimitys on kylän perustajien mukana kulkeutunut Vohdensaarelle tarkoittamaan mitä tahansa pieni- alaista heinäniittyä, myöhempää peltoa. Kinnalan mailta tunnetaan Iso- ja Vähä-Kauraloukas, Äijänloukas sekä Laulan Tammion lohkolta Pajaloukas.
Rehevästä lehti- tai sekametsästä tai tervaleppäisestä alanteesta peratun, parhaimmillaan muhevamultaisen niitty- tai peltoraivion yleisin nimitys on perk(k)o. Vestilän Tammion lohkolla ovat Huhtperko (Salmelan kotopelto?) ja Suoperko (metsittynyt?). Läheisellä Kinnalan lohkolla on joskus ollut Tammionperko. Laulan lohkolla on jo yllä mainittu Lausinperko ja Vanhaperko (Koivurannan uudistilalta pohjoiseen tien tuntumassa). - Perko tunnetaan myös mantereelta Vohdensaaren takamailta: Perkko, Kalmanperko ja Kurjensuonperko ovat Vuolan maita, kun taas Kieronperkko on Kinnalan mailla. Itse kylän alueella on Tammistonperko ja vanhojen asiakirjojen mukaan jossain Järvenvainion tuntumassa Hakaperko.
1800-luvun puolivälistä per(k)on sijasta ruvettiin Vakka-Suomessa käyttämään nimitystä kuokkamaa. Tosin Vohdensaaresta on tiedossa vain yksi, nimittäin Tammiosta Vestilän lohkolta (Pohjarannan) Kuokkamaa. Kinnalan Iitanmaasta on saattanut kuokka-määrite pudota pois; ainakin se on melko ylävää maata (7-8 m myp) ja ilmiselvästi lehtimetsästä raivattu.
Märistä korpinotkoista raivatuilla niityillä on usein nimityksenä alho, varsinkin jos niitä ei ole nimeämisen aikoina onnistuttu kuivattamaan peltoviljelyyn soveltuviksi. Vohdensaaren pohjoissella takamaa-alueella on Vuolan mailla Musta-alho ja Laulan mailla Retkenalho.
Vetisiäkin suonotkoja on kuivatettu ja kuokittu niityiksi. Vuolan mailla Vohdensaaren kallioiden (24 ja 21m myp) välissä on Mustasuo, Vähäsuo ja Hiulla Härmäsuo. Saman tilan maita on myös Tammion keskellä oleva Suo-niminen raivio. Ilmeisesti suo viittaa happamaan suomutaan, kun taas alhoissa maa oli joko muhevaa niitty- tai korpiturvetta. Aluksi ne asiakirjioen mukaan ovat olleet luonnonniittyjä olivat, joilta niitettiin korvakortista tarnaa eli saroja, suovillaa, vihvilöitä ja luhtakastikkaa, mutta 1800-luvun kuluessa ne ojitettiin ja muokattiin heinänurmiksi.
Monesti niitty-nimitys on säilynyt, vaikka luontainen rantaniitty tai metsäraivio olisikin onnistuttu muokkaamaan pelloksi, ainakin heinänurmena viljeltäväksi. Laajin ja taloudellisesti merkittävin on ollut neljän tilan (muiden paitsi Laulan) maiksi jaettu Isoniittu, joka 1700-luvun lopulle oli heinäntekoon käytetty yhteisnautinta-alue. Sen laaja-alainen haara on Vuolan Pitkäniittu. Tammiossa on ollut Vestilän lohkolla Lähdeniittu ja Vuolan mailla, myöhemmän Kotiniemen uudistilan mailla kalliomäkien välissä 300 metriä pitkä Lähteenalanniittu. Viime mainittu lienee koko kylässä luontaiselta boniteetiltaan paras alue komeine suurruohostoineen ja saniaiskasvustoineen.
Pitkälle 1800-luvulle (ranta)luhdat olivat tärkeimpiä luonnonheinän niittomaita sekä myös luontaisia laidunmaita. Luhta on balttilaisperäinen tulvaniittyä tarkoittava nimitys, joka kansankielessä tunnetaan vain maamme lounaiskolkasta. Itse Vohdensaaren kyläpiirissä tärkeä makeavetinen (1700-luvulta) luhta-alue oli Laulan talon pohjoispuoliselta laajalta niittyalueelta alkavan Tokkeojan varrella; 1700-luvun asiakirjoissa sen nimenä on Isoluhdanniittu. Sen osina voidaan pitää Kinnalan Etu- ja Takaluhtaa. Vuoden 1782 maakirjan mukaan niittyjen yläosia oli jo tuolloin onnituttu muokkaamaan viljelmiksi. Tällaisia näyttävän olleen mm. Laulan Tokkerannantahdon sekä Vestilän Tokketahdon ja Tokkenvainio.
Koko kesäkauden vetisiä oliva ruonat, jotka Kalannin seudun rannikkokylissä olivat varattu aiemmin elintärkeän ruo'on (ruoksäppeen), vähäisemmässä määrin myös (sini)kaislan (kahilsäppeen) hankintaan. Koska vielä 1900-luvun alkupuoliskolla rantalaidunnus oli yleistä, ruoikoita oli vain niille erityisesti varatuilla eli pyhitetyillä paikoilla, usein vanhoilla yhteisnautinta-alueilla. Ruoko niitettiin karjan talvirehuksi juuri kukintöröyhyn puhkeamisaikaan (Jaakon päivän tienoilla), jolloin versojen ravintoarvo on huipussaan. Osa ruo'oista jätettiin kuivumaan pystyyn ja leikattiin vasta talvella jäältä käsin; oljet käytettiin latojen, venetalaiden, rantsalien katteiksi, koska talviruo'osta tehtyä olkikattoa eivät hiiret syöneet pehkuksi. Kukinnot käytettiin patjantäytteeksi; niitä jopa myytiin Tukholmaan asti.- Vohdensaarelaisilla oli kyläsaarensa sisälle eristyneeseen vesialueeseen eli fladaan kehittynyt Ruona, joka siis oli elintärkeä monikäyttöalue.
Vielä 1880-luvun senaatinkartassa Ruona oli merkitty veden peittämäksi kosteikoksi, mutta saatiin kuivatetuksi seuraavalla vuosisadalla.
Paikkaa, jonne niitetty ruoko kasattiin ja jossa se jaettiinosakkaiden kesken, kutsuttiin riittiöksi. Kantasana riitta täkäläisessä kansankielessä tarkoittaa olkirukoa. Ainakin Laulan tilalla oli oma Riittiö, jonne Järvestä leikattu ruoko kerättiin haasioiksi.
Isoluodon pohjoispuolella ja Loukoniemen alapuolella oli vetinen Kulju, joka 1700-luvulla jaettiin Jaakkolan ja Kinnalan kesken. Tällöin siinä oli keskimäärin yli puolimetriä silkkaa vettä, joten sekin oli ruoikkoa, mutta jo 1800-luvulla jo luhtaniittyä.

Oman nimiryppään muodostavat maaperän ominaisuuksista kertovat niittyjen ja vainioiden nimet. Lieju- eli urpasavi, luontaisesti hapan, mutta kalkittuna ravinteikas ja helposti muokattava rannikoiden maalaji on aiheena Vuolan vanhalle Urva-nimiselle niittyraiviolle Haukharjantien takana. Tammiossa Vestilän mailla, myöhemmällä Pohjarannan uudistilalla on Saviperä-niminen notkopelto. Suolakka on Raelahden perukan merenrantaniitty; nimitys tunnetaan mm. Kalannin Vahteruksesta (nykyisin Konnun päävainio) ja eri puolilta Pyhämaata.
Sijannista, koosta, muodosta ja maasto-olosuhteista kertovat mm. Hiunniittu (Laula), Isoniittu, Jäämerentahdon Laula), Kantsarka (Laula), Kilkontahdon (Kinnala), Kristaniementahdon, (Vuola), Loukoniemen-tahdon (Vestilä), Luistinkallionpelto (Kinnala), Pitkäniittu (Laula), Pohilainen (Kinnala), Riihenvainio (Rauhala), Saliniementahdon (Rauhala), Taipaletahdon (Laula), Veräjänsuunpelto (Kinnala) sekä Tammiossa Vestilän mailla Välitahdon ja Via(r)niittu (=vieruniitty). Kurttanen (Laulan takamaa) lienee muuntunut vanhasta kalantilaisesta nimityksestä kurittu, joka tarkoittaa kapeata niittyä tms. (vrt. kuri = kapea portti, josta karja kulki karjapihalta tanhuan kautta laitumille). Päässiöntausta on Kinnalan takamaapeltoja Isoniitun lohkolla; määräysosa päässiö on merkitykseltään täysin hämärä. Pihlav(a)pelto (Kinnala) on kapeahko peltokuvio pihlajia kasvavan kalliomäen kupeella. Saman tilan Saapas sisältää mielikuvan peltoraivion muodosta.
Raivioiden iästä antavat viitteitä esim. Kinnalan Vanhavainio ja Uudenmaanpelto sekä Tammiossa Pohjarannan uudistilalla Uustahdon.
Talojen ja torppien väelle tai niittyjen raivaajille omistettuja sekä torppiin liittyviä nimiä lienevät Ailantahdon (Laula), Iitanmaa ja Mummuntahdon (Kinnala), Vuoristontahdon (Vuola) ja Seevallintahdon (ß Sjövall ?; Kinnala) sekä Rauhalan Torpantahdon.
Tietyille kasveille varattuista, pienialaisista viljelyaloista kertovat Humalatarha (Vuola) ja Humalisto (Kinnala) sekä Hampmaa (Kinnala). Huomiota herättää se, että humalatarhasta ei Vohdensaaressa ole käytetty virolaislainana nimitystä tappo kuten monissa muissa Vakka-Suomen kylissä. Vuolan Lianetahdon viitannee pellavan viljelyyn (vrt. edellä) - Kinnalan Iso- ja Vähä-Kauraloukas ovat ehkä saaneet nimensä ensimmäisen viljelykasvin mukaan, kun ne aikoinaan oli muokattu pelloiksi.
Kinnalan Iso- ja Vähä-Kuoppamäki kertonevat juuresten ym. säilyttämispaikoista; vrt. vanha kalantilainen sananparsi: "Mikonpäiväksi nauriit kuoppaan ja ämmät pirttiin"!

Vain muutamia Kalannin kylille tunnusomaisia niittyjen ja vainion nimityksiä näyttää puuttuvan Vohdensaaresta. Näitä ovat riukuaidan ympäröimän ylävän maan niityn tai karja-aitauksen nimitys hangas, polttoraivauksta käyttäen kunnostettu heinäniitty tai lammaslaidun huhta (useissa saaristokylissä) Tammiston Huhtperkoa (vrt. edellä) lukuun ottamatta, kydöttämällä muokattu turpeinen ja mättäinen rantaniitty kytämä sekä luonnonheinän, varsinkin saravaltaisen ns. tarnan tekoon hyödynnetty hyllyväpohjainen leija.

Laidunmaiden nimistö

Vetohärkiä on ilmeisesti käytetty Vohdensaaressa, mikä ei muutoin ollut tavanomaista saaristo-kylissä. Ainakin Kinnalan mailla on ollut Härkhaka Kilkon alueella. Vetohärkien pitäminen loppui koko Kalannin seudulla 1890-luvulla. Laidunmaana, myös talvitien paikkana on ollut taustaltaan arvoituksellinen on Kokkolarva (Kinnala). Lampaita ja hevosia laidunnettiin kylän piirissä kedoilla: esim.nykyisen Rauhalan mailla on vanha hevoslaidun nimeltään Vähäluodonketo. Riihikumo (Vuola), joka on yleinen paikannimitys Kalannin kylissä, tarkoittaa kumpareelle rakennetun riihen ympärille aidattua ohutmultaista lampaiden tai hevosten laidunketoa.
Talojen pihapiiristä johti aidattu tanhua laidunmaille. Kun tultiin kylänvainioiden ulkolaidalle, karjapolku jatkui metsämaastossa retki-nimellä. Vohdensaaressa Retki näyttää kulkeneen alkumatkaltaan Isoniituntietä, jolta se poikkesi myöhempää Lokatien uraa Kertunkallion pohjoispuolelle (vrt. yllä). Polun varrella on mm. Retkenalho-niminen notkopelto ja Retkenmaanniittu Vuolan mailla.
Tammiossa Laulan ja Vuolan lohkoilla, nykyisen Urholan pohjoispuolella niitttyalue nimeltään Levo. Nimi viittaa karjan metsälaidunnuksessa käytettyyn yöpymispaikkaan.. Vakka-Suomessa levot yleensä olivat avoimilla kalliomäillä, mistä nimet Levonkallio ja Levonmäki, joskus myös Levonnokka, jos kyseessä järveen tai avonevaan työntyvä kallioniemi. Olennaista on, että levo on ympäristöään korkeammalla ja veden tai suoaukean äärellä, jolloin iltaisin ja öisin hyttysistä on mahdollisimman vähän vaivaa tuulenvireiden ansiosta. Tällaisella maastokohdalla oli myös helpompi suojella karjaa susilta, jotka 1880-luvulle asti olivat lähes vuosittainen ongelma.
Tammion Levo voi olla lyhentynyt Levonniitusta, jolloin varsinainen Levo olisi ollut niityn länsipuolisella kalliomäellä, joka kohoaa 12-13 metriä niittyä korkeammalle. Tätä tukee niityn ulottuminen usean tilan maille, mikä tuntuu luontevalta, kun muistetaan takamaiden metsälaidunnuksen usein olleen eri talojen yhteistoimintaa. Silti on mahdollista, että Levo on Kalannin kantakylistä muuttaneiden ihmisten muassaan tuoma siirrynnäisnimi karjan lepopaikalle, joka on raivattu rantametsästä. Paikannimi on sikäli erittäin merkittävä, että kyseessä on ainoa levo saaristossa. Lähimmät ovat Kingossa ja Sannaisissa, mutta yleisesti niitä on vasta Kalannin ja Laitilan itäisissä runsasmetsäisissä kylissä.

Lehdesmaiden nimistö

Riivikko ilmiselvästi viittaa kevätkesäiseen pensaiden ja lehtipuiden vesojen lehtien riipimiseen. Tällä tuorerehulla pyrittiin elvyttämään puutteellisesta talviruokinnasta voipuneiden kotieläinten ja niiden kasviravintoon totuttautuvien jälkeläisten elinvoimaisuutta. Samalla kiusallista haapavesaikon ja pajupensastojen rehottamista hillittiin.

Sen sijaan varsinaiseen puiden lehdestykseen viittaavat paikannimet puuttuvat kuten Kalannissa yleiset kaskisto tai kaskinen (lehdestyskoivikko), lepi(stö) ja harvinaisemmat vihtamaat ja vihtamäet (vihta alkuaan tarkoittanut lehtikerppua). Joka tapauksessa lehdestyksen muovaamia, nyt jo vanhuttaankin lahovikaisia tröpinkoivuja vielä näkee paitsi itse kylän mailla myös Tammiossa.

Kirjallisuutta

Alifrosti, K. 1999: Kalannin historia n. 1200-1992. Teoksessa Kalannin historia. Jyväskylä.

Hinneri, S. 1995: Niittyjen ja peltojen nimistä ja nimityksistä Vakka-Suomen vanhoissa kylissä. - Sananjalka. Suomen kielen vuosikirja 37. Helsinki.

Hinneri, S. 2003: Kulttuurimaiseman synty ja paikannimitykset vanhassa Kalannissa. - Teoksessa (Toim.V. kaitanen) Muinainen Kalanti ja sen naapurit. Talonpojanmaailma rautakaudelta keskiajalle. SKS, Helsinki.

Paasio, V. 1973: Uudenkaupungin maalaiskunnan historia. Uusikaupunki.