1. Kalastuskuntien synty ja tarkoitus

Ennen 1900-lukua eivät kalavesien omistussuhteet olleet mitenkään selkeät. Vedet olivat yhteydessä kylien maihin siten, että kullekin kylälle kuului se osa kalavettä, joka oli lähempänä sen rantaa kuin muiden kylien rantaa. Kylien kantatalot jakoivat vedet keskenään maamerkeillä varustettuihin alueisiin. Kylien rajojen ulkopuolella olevat selkävedet olivat kaikille yhteiset. Maamme kalastukseen liittyvistä laeista vanhin on vuonna 1734 annetussa maakaaressa ollut säädös, joka oli kirjattu jo sitä ennen Ruotsi-Suomen maakuntalakeihin. Säädöksen mukaan vesialueen omistaja on vesistön rannassa oleva kylä.

Veikko Paasio kertoo Uudenkaupungin maalaiskunnan historiassa, kuinka hän vielä poikasena 1900-luvun alussa oli kuullut erään vekaralaisen kalastajan manaavan: Se o yks saatana folk se Leppäis folk, ko se kalasta minu vette pääl ja käy minu henkke pääl. Tämä kuvaa Paasion mielestä hyvin, kuinka vielä 1900-luvun alussa kalavesien omistussuhteet olivat sekavat eikä niitten rajoista piitattu.

Kalavedet olivat siis vanhan tavan mukaan kylä- eli jakokunnan yhteisomaisuutta. Täten yksityinen maanomistaja ei varsinaisesti itse omistanut kalavesiään, vaan oli vain niiden osakas manttaaliosuuksien mukaan.

Vuonna 1902 säädettiin kalastuslaki, jonka taustalla oli pelko kalansaaliiden vähenemisestä Suomen vesissä. Laki vahvisti osaltaan erityisesti maaseudun väestön jakautumista maata omistavaan ja maata omistamattomaan väestön osaan. Näin siksi, että suurimpana syynä kalakannan vähenemiseen pidettiin maata ja kalavettä omistamattomien ryöstöpyyntiä. Lain voimaantulon jälkeen ainut kaikelle kansalle vapaa kalastusoikeus oli kalastusoikeus meressä kyläinrajojen ulkopuolella. Vain kalaveden osakkailla ja hänen talonsa väellä oli oikeus onkimiseen ja muuhun koukkukalastukseen yhteisellä vesialueella.

Lain avulla valtio pyrki muodostamaan vanhaa perua olevista kylä- eli jakokunnista kalastuskuntia, jotka olivat vielä silloin vapaaehtoisia yhteenliittymiä. Näiden tärkeimpänä tehtävänä oli rajoittaa omalla alueellaan kalastus sellaiseksi, ettei kala- ja rapukanta häviä. (Yhteisen kalaveden osakkaat ovat velvolliset keskenään niin järjestämään kalastuksen siinä, että kalasuvun hävittäminen estetään sanotaan laissa). Valtiovallan valvonnan alaisena kalastuskunta sai käyttää tähän useita keinoja, kuten joittenkin pyydysten täydellistä tai osittaista kieltoa, pyynnin rajoittamista ja alamittaisten kalojen pyynnin kieltämistä. Kalastuskuntia perustettiin harvakseen jo heti lain säätämisen jälkeen, ilmeisesti ensimmäinen Saarijärven Rahkolaan toukokuussa 1903. Vaikka maamme itsenäistymisen jälkeen kalastuskuntia perustettiin eri puolille Suomea runsaasti, silti monilla paikkakunnilla asiassa vitkasteltiin. Maanomistajat pitivät järjestelmää holhoavana ja lisätyötä aiheuttavana, eivätkä mielellään ryhtyneet asiaan vapaaehtoisesti.

Sota-aika toi poikkeussäädöksiä myös kalastukseen omatoimisen elintarvikkeiden hankinnan helpottamiseksi. Esimerkiksi vuonna 1941 sallittiin ennen kiellettyinä olleiden atraimien ja muiden kalaa ulkoapäin vahingoittavien pyydyksien käyttö. Tämä merkitsi mm. pilkkimisen sallimista.

Samana vuonna elintarviketilanteen jatkuvan heikkenemisen vuoksi säädettiin myös laki väliaikaisesta kalastusoikeudesta kotitarvetta varten. Asetuksella oikeutta täsmennettiin mm. siten, että onginta ja muu koukkukalastus tuli sallituksi koko maassa. Jokainen sai myös asuinpaikkansa lähivesillä kalastaa merralla, metallilankakatiskalla, ahven- ja särkiverkoilla sekä pikkurysällä. Nämä kalastusoikeudet olivat voimassa vuoden 1948 loppuun saakka.

Vuonna 1951 säädettiin uusi kalastuslaki eli ns. kurinpalautus. Siinä palattiin moniin samoihin rajoitteisiin kuin vuoden 1902 laissa. Kalastusoikeus oli kuitenkin tästä lähtien kylän sijasta kunkin alueen omistajalla. Samassa laissa valtio määräsi kalastuskunnat perustettaviksi kaikille vesialueille. Tällöin kalaveden osakkaat muodostavat kalastuskunnan, jonka kokouksissa kullakin osakkaalla on vesialueosuutensa mukainen äänimäärä.

2. Vohdensaaren kalastuskunta perustetaan

Uudenkaupungin maalaiskunnan Vohdensaaren kalastuskunnan järjestäytymiskokous pidettiin 24.4.1953 Vuolan talossa. Läsnä olivat seuraavat kalastuskunnan osakkaat:

Kunnanhallituksen puheenjohtaja oli määrännyt kokouksen kokoonkutsujaksi tilallinen Olavi Jaakkolan. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin tilallisen poika Heikki Kinnala ja pöytäkirjan pitäjäksi Olavi Jaakkola.

Olavi Jaakkolan ja Heikki Kinnalan selvitettyä kalastuskunnan tarkoitusta ja merkitystä neuvoteltiin kalastuskunnan sääntöjen sisällöstä. Sen pohtimiselle tuntui olevan tarpeen varata aikaa ja niinpä kokousta päätettiin jatkaa 11.5 samassa paikassa. Jatkokokouksessa olivat läsnä kaikki muut yllä mainitut henkilöt, paitsi pienviljelijät Aarne Aaltonen ja Vieno Heinonen sekä tilallinen Toivo Kuusisto. Lisäksi paikalle olivat saapuneet myös tilallinen Tarmo Vestilä (0,1517 ääntä) ja levyseppä Aleksi Nyqvist. Tällä kertaa puheenjohtajaksi valittiin kalastusneuvoja Seppo Salonen, mutta pöytäkirjan pitäjänä oli edelleen Olavi Jaakkola.

Kalastuskunnan vakituiseksi puheenjohtajaksi valittiin tilallisen poika Heikki Kinnala ja varapuheenjohtajaksi tilallinen Tarmo Vestilä. Kalastuskunnan seuraavassa kokouksessa 26.5. kalastuskunnan johtokuntaan valittiin heidän lisäkseen Jaakko Haavisto, Toivo Kinnala ja Olavi Jaakkola.

11.5. pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin myös kalastuskunnalle säännöt. Kalastuskunnan puolesta säännöt allekirjoittivat puheenjohtaja Heikki Kinnala, tilallinen Jalmar Kinnala ja levyseppä Aleksi Nyqvist.

Kalastuskunta päätti tässä kokouksessa myös kalastuslain 65 §:ssä tarkoitettujen erikoislupien myöntämisestä, niille varattavista alueista ja niistä suoritettavista maksuista. Nämä erikoisluvat myönnettiin harkinnan mukaan käsiverkkojen, metallilankakatiskojen, 100-koukkuisten pitkäsiimojen ja uistimien käyttäjille. Maksu näiden kalastusvälineiden käytöstä oli 200 markkaa vuodessa. Kokous valtuutti puheenjohtaja Heikki Kinnalan ja varapuheenjohtaja Tarmo Vestilän myöntämään näitä erikoislupia.

3. Kalastuskunta aloittaa toimintansa

Johtokunnan kokouksessa Vestilässä 13.12.1953 määritettiin ensimmäistä kertaa kalastuskunnan määräämät eri pyydysten yksikköarvot. Jokaisella osakkaalla oli vesialueosuutensa mukainen kalastusoikeus yksikköinä. Pyydysten yksikköarvojako oli seuraava:

Virkistyskalastuslupia annettiin uistimelle, käsiverkoille, pitkäsiimalle ja metallilankakatiskalle enintään neljä yksikköä kullekin luvan anojalle.

Kalastuskunnan eräänä tärkeänä tehtävänä aikaisemmin oli kalavesien huutokauppa. Osa kalavesistä kuului osakastaloille. Niitten yli jääneistä lohkoista osa varattiin virkistyskalastukseen ja loput tarjottiin vuokrattaviksi huutokaupalla. Ensimmäinen vuokrahuutokauppa pidettiin joulukuussa 1953 Vohdensaaren Ojalassa. Kalastuskunta päätti ennen huutokauppaa, minkä kalastuslohkojen vuokraoikeus myydään huutokaupalla seuraavaksi viideksi vuodeksi ja määräsi myös niiden pohjahinnat. Ensimmäisestä huutokaupasta oli ilmoitus Uudenkaupungin Sanomissa 22.12.1953:

Huutokauppoja
Vohdensaaren kyläkunnan kalavesien
Vuokrahuutokauppa
Pidetään Ojalassa maanantaina
t.k. 28 p:nä klo 12.
        Kalastuskunta

Ensimmäisessä huutokaupassa myytiin seuraavat vuokraoikeudet:

Kalleimmaksi pohjahintoihin verrattuna huudettiin lohkot 7 eli Mustan niemestä Mustan kloppiin (pohjahinta 1000/hinta 3000), 22 eli Leinon vesi (1200/3300) ja 31 eli Ruotsinluodon ja Karran vedet (1500/3100). Huutokauppaa seuraavan päivän Uudenkaupungin Sanomissa tilaisuudesta kerrottiin näin: Vohdensaaren kalavedet myytiin eilen vuokralle kyläkunnan laskuun. Vedet myytiin 14 eri lohkossa, jolloin lohkojen hinnat vaihtelivat 500-3000 mk. Yhteissummaksi kertyi 26.000 mkn vuokrasumma. Ostohalu oli erinomainen.

4. Makeanveden altaan rakentaminen jakaa vesialueet kahtia

Seuraavan kalavesihuutokaupan kalastuskunta piti vuonna 1958. Sitä seuraava huutokauppa olisi pitänyt pitää vuonna 1963, mutta sen sijaan päätettiin jatkaa vuokrasopimuksia vuoden kerrallaan entisillä ehdoilla. Näin siksi, että tulevan makeanveden altaan patoamishankkeen takia ei katsottu voitavan tarjota sopimusta viideksi vuodeksi. Vuonna 1964 niiden kalastuslohkojen vuokraoikeus, jotka eivät jäisi makeanvedenaltaan alle, huutokaupattiin entiseen tapaan viideksi vuodeksi. Altaan puoleisia vesiosuuksia ei huutokaupattu, eikä ole huutokaupattu sen jälkeenkään.

Velho- ja Ruotsinveden vesialueista muodostuva makeanveden allas valmistui vuonna 1965. Edellisenä vuonna oli valmistunut jo Vohdensaaren säännöstelypato ja venesulut. 1960-luvun lopulla kalastuskuntaa mietitytti moneen otteeseen Maa- ja metsätalousministeriön kalastus- ja metsästysosaston määräämä kalastuskielto sulkuporttien läheisyydessä.

Vohdensaaren sulkuporttien rakennustyön loppuvaiheet 1964.

Makean veden altaan vesi muuttui juomakelpoiseksi kolmessa vuodessa valmistumisen jälkeen. Juomavesi otettiin aluksi Siianraumasta. Vedessä esiintyneiden maku- ja hajuhaittojen takia vedenotto siirrettiin vuonna 1990 Ruotsinvedelle.

Ennen rakentamista altaan alueen veden pH-arvo oli 7,0 - 8,0, joka vastaa rannikon murtovesialueen veden normaalia happamuutta. Syksyllä 1968 havaittiin ensimmäistä kertaa Sirppujoen puoleisessa päässä allasta runsaasti kuolleita kaloja. pH-arvoksi mitattiin siellä silloin kriittisen alhainen 4,5. Keväällä 1969 altaan kalakanta ja pohjaeläimistö tuhoutui lähes kokonaan. Kaloja kuoli yhteensä arviolta 4500 kiloa. Tuhon syynä pidetään Sirppujokea, jonka vesi kuljetti muassaan happamuutta aiheuttavia rikkiyhdisteitä joen valuma-alueen happamista alunapitoisista maista. 1970-luku olikin altaalla lähes kalaton. Kaupunki maksoi kalakorvauksia kalakannan kärsimistä tuhoista yhteensä 40 yhteisölle tai yksityiselle mm. Vohdensaaren kalastuskunnalle.

1970-luvun lopulla altaan pH alkoi jälleen nousta ja tilanne parantua. 1980-luvulla altaassa alkoi olla pitkästä aikaa kaloja, eikä altaan pH laskenut silloin kertaakaan kaloille kriittiseksi. Altaan veden laatu oli kuitenkin jatkuvasti riippuvainen Sirppujoen veden laadusta. Vuonna 1989 aloitettiin Sirppujoen ruoppaustyöt. Jotta pH ei jälleen laskisi Makeanveden altaalla, Vesi- ja ympäristöhallitus määräsi joen samalla kalkittavaksi. Tästä huolimatta kalakuolemia oli jälleen vuosina 1992-93 sekä 1996-97.

1960-luvun lopulla kalatilanne huononi myös meren puoleisilla alueilla vesien likaantumisen takia. Erityisesti arvokalat, kuten siika ja lahna, alkoivat hakeutua puhtaammille vesialueille. Syyllisenä pidettiin vuonna 1965 Hangon saareen rakennetun Rikkihappo Oy:n (nykyinen Kemira GrowHow) tehtaan jätevesiä. Vuonna 1973 Vohdensaaren kalastuskunta oli vesioikeudessa puolustamassa etujaan. Yhtiön tarjoamia korvauksia pidettiin liian pieninä, sillä kalastuskunnan mielestä on alueemme luokiteltava pahimmin saastuneeksi vyöhykkeeksi.(Kalastuskunnan pöytäkirja 20.7.1973). Korvattava haitta oli myös alkanut jo vuonna 1966, josta lähtien vaadittiin korvauksia. Loppujen lopuksi vuonna 1975 saatiin Länsi-Suomen vesioikeudelta päätös, jonka mukaan kalastuskunnalle maksettiin saastekorvauksia viideltä vuodelta 2. haittavyöhykkeen mukaan. Päätökseen ei kalastuskunnassa oltu tyytyväisiä, mutta siihen tyydyttiin.

Vuonna 1989 Länsi-Suomen vesioikeus antoi päätöksen Kemira Oy:n hakemukseen tehtaan jätevesien johtamisesta mereen. Vohdensaaren kalastuskunta sai tällöin haittakorvausta 182 000 markkaa.

5. Kalakannan hoitotoimenpiteitä

Vohdenssaren kalastuskunta on kalakannan hoitotoimenpiteinä istuttanut useina vuosina kalanpoikasia eri puolille kalastuskunnan merenpuoleisia vesiä. 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun istutettiin yksinomaan hauenpoikasia. Aluksi istutuksia tehtiin useamman vuoden välein, mutta vähitellen niistä tuli jokavuotisia.

Keväällä 1986 kalastuskunta oli ensimmäistä kertaa mukana Saaristomeren meritaimenohjelmassa ja siksi istutettiin ensi kertaa meritaimenen poikasia. Seuraavinakin vuosina osallistuttiin samaan ohjelmaan.

1990-luvulla taimenen ja kuhanpoikasia istutettiin vuosittain, kunnes vuonna 1997 istutusten sijaan käytettiin kalavedenhoitokeinona runsaan vesikasvillisuuden poistoa. Mustan ja Kiimkarin välisestä salmesta leikattiin tällöin ruo'ot pois. Seuraavinakin vuosina vesikasvillisuuden poistoa mm. Kiimkarin ympäristössä jatkettiin.

Vuonna 1986 pidettiin vuosikokouksen yhteydessä kokeilumielessä ensimmäinen taimenverkkojen pyyntipaikkojen huutokauppa, joka koski vain virkistyskalastusvesiä. Pohjahinta oli yhdelle taimenverkolle kuuden tavallisen verkon hinta eli 180 markkaa. Kalastusaika on syksyllä noin kaksi kuukautta. Myynnissä oli viisi lohkoa:

Koska kyseessä oli kokeilu, miten ko. pyyntioikeus soveltuu virkistyskalastuslohkoihin, vuokraajia kehotettiin "informoimaan" kalastuskuntaa siitä, miten jatkossa olisi parhainta toimia. Vuonna 1987 myönnettyjen lupien vuokrasopimuksia jatkettiin ja lisäksi myönnettiin kolme uutta lupaa lohkoille Karhuranta, Virtaniemi ja Koulun ranta. Puheenjohtajalle annettiin valtuudet myöntää lupa myös altaan puolella, jos vuokraamiseen löytyy halukkaita. Koulunrantaan myönnettiin kahdeksan lohiverkkolupaa, mitä enempää ei voitu myöntää. Vuonna 1989 lohiverkkolupia myönnettiin edelleen virkistysvesiin hintaan 200 mk/kpl, mutta vuonna 1991 lupamaksu laskettiin 100 markkaan, koska lupien kysyntä oli niin vähäistä.

6. Kuka valvoisi kalastusta?

Armo Aaltonen

1960-luvulla kalastusvalvonnan tarve nousi kalastuskunnassa esiin. Vuonna 1965 valittiin yhdistyksen puheenjohtaja Armo Aaltonen kalastuskunnan vesien valvojaksi. Hän oli siitä lähtien oikeutettu jonkun muun johtokunnan jäsenen kanssa valvomaan kalastusta kalastuskunnan alueella. Palkaksi tästä työstä hän saisi valvonnasta mahdollisesti kertyvät rahat ja laittomat pyydykset. Seuraavan vuoden toimintakertomuksessa Aaltonen kertoo valvontatoiminnan olleen lähinnä neuvontaa. Vuonna 1967 todetaan, että kalastuksen valvonta on jäänyt heikoksi. Aaltonen on suorittanut sitä hieman muun toimensa ohella.

Vuonna 1969 siirryttiin virkistyskalastuksessa pyydysmerkkien käyttöön. Samana vuonna päätettiin perustaa myös sivutoiminen kalastuksen valvojan virka, jonka palkkio olisi 200 markkaa vuodessa. Lisäksi talteen otettujen pyydysten arvosta valvoja saisi palkkioksi 1/3:n. Virkaa ei kuitenkaan koskaan saatu täytetyksi. Vuonna 1973 todetaan kalastuskunnan pöytäkirjassa, että valvonta päätettiin järjestää toistaiseksi siten, että esimies (Armo Aaltonen) hoitaa niitä tehtäviä saaden korvausta polttoaine- ym. kuluista 200 mk/v. Sopivaa sivutoimista kalastuksenvalvojaa ei seuraavinakaan vuosina löytynyt, joten tehtävää hoiti edelleen Armo Aaltonen.

Vuonna 1984 kalastuksenvalvojina toimi Armo Aaltosen lisäksi myös Pertti Kinnala. Valvontaan käytettävä aika sovittiin noin 20 tunniksi vuodessa ja siitä saatava kulukorvaus oli 450 markkaa. Vuonna 1986 kalastuksenvalvojaksi lupautui Aarno Erävuori. Hän jatkoi toimessa seuraavina vuosina, kunnes vuonna 1996 Ari Niittyluoto valtuutettiin toimimaan kalastuksenvalvojana yhteistyössä hänen kanssaan.

7. Virkistyskalastusta, kalavesihuutokauppa ja uudet säännöt

Virkistyskalastusmaksuksi määrättiin vuonna 1984 50 markkaa, jolla sai kaksi pyydysmerkkiä. Lisämerkkejä oli mahdollista saada kaksi, hinta 30 markkaa kappaleelta. Altaan puolella pyydysmerkkien hinta oli 15 markkaa. Altaan puoli on virkistyskalastusaluetta ilman erillisiä lohkoja. Vuonna 1988 päätettiin alkaa myöntää ulkopuolisille heittouistinlupia, koska niillä oli selvää tarvetta.

Kalastuskunnan uusia sääntöjä käsiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 ja säännöt hyväksyttiin saman vuoden vuosikokouksessa.

Vuonna 1988 3.12 pidetyssä kalavesien huutokaupassa olivat kaupan vuokraoikeudet seuraaviin lohkoihin:

8. 1990-luvun toimintaa

Vuonna 1991 hankittiin opastetaulut sulkuporttien ja mantereen sekä Karhuluodon ja Kairan välisellä penkereellä sovellettavista kalastusmääräyksistä. Taulut laati Asko Kinnala.

Vuonna 1992 kalastuskunta antoi 2000 markan avustuksen Vohdensaaren kylätoimikunnalle käytettäväksi matonpesujärjestelmän rakentamiseen. Vuonna 1995 päätettiin kylätoimikuntaa avustaa 2000 markalla Ojalan maalla olevan vanhan kuivurin kunnostuksessa.

Vuonna 1996 tarkistettiin eri pyydyksille aikoinaan vuonna 1953 asetetut yksikköarvot. Pyydysten yksikköarvojaosta tuli seuraavanlainen:

Muutokset entiseen olivat hyvin vähäiset, mm siikaverkkoa ei enää erikseen mainita pyydyslistassa. Vuonna 1953 30 metrin silakkaverkonyksikköarvo oli neljä yksikköä, vuonna 1996 silakkaverkolla on enää vain yhden yksikön arvo.

Hiunaukon ja Jäämerenpuhdin välille kaivettiin vuonna 1997 uoma Kiimkarin penkereen poikki molemminpuolisten matalien lahtien veden vaihtumisen lisäämiseksi. 200 metriä pitkän uoman leveydeksi tuli neljä metriä ja syvyydeksi 1,2 metriä. Hankkeeseen osallistui Varsinais-Suomen Kalastajaliitto, joka hankki työhön myös huomattavan EU-rahoituksen. Näin rannanomistajilta kerättävä vapaaehtoinen rahoitus väheni puoleen suunnitellusta. Myöhemmin kaivantoa jatkettiin vielä Jäämerenpuhdin pohjukassa.

Vohdensaaren kalastuskunnan toiminta loppui vuonna 1999, jolloin koko maassa yhdistettiin kalastuskunnat ja yhteisalueiden jakokunnat osakaskunniksi. Osakaskunta jatkaa kalastuskunnan ja jakokunnan työtä Vohdensaarellakin.

9. Johtokunnan jäsenet

Vohdensaaren kalastuskunnan johtokunnan jäseninä ovat toimineet:

Armo Aaltonen toimi 30 vuotta kalastuskunnan puheenjohtajana eli esimiehenä aina kuolemaansa vuonna 1986 asti.

Lähteet:

Ahvenniemi Antero: Kalatalousyhteisöt. Kalatalouden Keskusliitto n:o 97. Vammala 1993.
Jalava Matti: Uudenkaupungin makean veden allas. Velho- ja Ruotsinveden makean veden altaan historiikki. Uudenkaupungin kaupunki 1998.
Kalaveteen piirretty viiva. Kalastus ja kalastaja yhteiskunnallisten muutosten pyörteissä. Artikkelikokoelma. Helsingin yliopiston Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, julkaisuja 37. Mikkeli 1995.
Paasio Veikko: Uudenkaupungin maalaiskunnan historia. Uusikaupunki 1973.
Rahkolan kalastuskunta 100 vuotta, toimintakertomus, nettijulkaisu: www.pauno.net/rahkolan_kalastuskunta.htm
Uudenkaupungin maalaiskunnan Vohdensaaren kylän kalastuskunnan pöytäkirjat 1953-2001
Uudenkaupungin Sanomat 22.12.1953 ja 29.12.1953