1900-luvun alussa elettiin kansallisen heräämisen ja kansallisromantiikan aikaa. Maassamme rakennettiin tällöin paljon tyyliltään kansallisromanttisia julkisia rakennuksia ja myös yksityisiä asuinrakennuksia. Kasvavat kaupunkimme tarvitsivat talojen lisäksi paljon myös mm. katukiviä, siltoja ja laitureita. Rakennusmateriaaliksi näihin katsottiin erinomaisesti sopivan kotimaisen graniitin, joka on väriltään joko harmaata, punaista tai mustaa sekä erittäin kovaa kiveä. 1940-luvulla vakiintui eri puolilta Suomea saataville graniiteille omat nimensä. Uudenkaupungin seudun harmaasta graniitista on louhintapaikan mukaan puhuttu Heinäisten, Janhuan, Lepäisten, Niseräisten, Pyhämaan sekä yleisesti Uudenkaupungin harmaana. Viimeksi mainittu, jota myös on vientikivenä kutsuttu nimellä Birkhall Grey, oli 1940-luvulle asti suomalaisista harmaista kivilaaduista suosituin.

Uudenkaupungin seudulla graniitin arvon rakennuskivenä tajusi ensimmäisenä energinen laivanvarustaja Isak Isaksson. Hän oli aikalaisten kertoman mukaan "malttamaton ja impulsiivinen mies, jolla oli voimakas mielikuvitus." Hän oli paikkakunnalla puuhannut jo monessa uudessa yrityksessä mukana mm. hän oli ollut perustamassa telakkaa Uuteenkaupunkiin. Kaikki hänen yrityksensä kuitenkin ennemmin tai myöhemmin joko ajautuivat karille tai liukuivat pois hänen käsistään jonkun muun hyödyksi. Lopulta hän alkoi tarmokkaasti puuhata myös kivenvientiliikettä Uuteenkaupunkiin ja sai innollaan Helsingin arkkitehdit, insinöörit ja pankkiirit kiinnostumaan Uudenkaupungin saariston harmaasta kivestä. Erityisen onnekas sattuma hänelle oli nuoren hieman yli 20-vuotiaan diplomi-insinööri Hugo Blankettin (Blanquette) kohtaaminen. Blankettin kyky hoitaa asiat pohjautuen varmoihin tosiasioihin ja realiteetteihin teki tosiksi Isakssonin mielikuvitukselliset ideat.

Blankettiin ja Isakssonin yhteistyö alkoi vuonna 1899 graniitin louhinnalla Haiduksen saaressa. Seuraavana vuonna organisoitiin suurempi yritys, laajapohjainen osakeyhtiö, jonka osakkaat olivat Helsingistä. 23.3.1900 Keisarillinen Senaatti hyväksyi tämän osakeyhtiön Finska Stenindustri Ab eli Suomen Kiviteollisuus Oy:n yhtiöjärjestyksen. Kotipaikkana oli vuoteen 1919 Uusikaupunki, sen jälkeen Helsinki. Uuden yhtiön toiminta käynnistyi ripeästi.

Uuden yhtiön johtokunta kävi keväällä 1900 tutkimassa Uudenkaupungin saariston kallioita löytääkseen uusia louhintakohteita. Parhaalta näyttivät Vähä-Heinästen saari, jossa yhtiö aloitti kivenlouhinnan jo samana vuonna. Myös Vohdensaarella johtokunta kävi, mutta sen kalliota ei pidetty kovin hyvinä. Johtokunnan mielestä Vohdensaaren kivellä ei ollut elävää ulkonäköä. Sitä paitsi siellä ei kallioiden lähellä ollut sopivaa satamapaikkaa.

Myöhemmin alettiin kiveä louhia myös Putsaaressa ja erityisesti Lepäisillä. Näissä saarissa valmistettiin suuria määriä rakennus- ja katukiviä, sekä Lepäisillä myös hautakiviä, joita vietiin mm. Englantiin ja Amerikkaan. Ennen maamme itsenäistymistä Venäjä oli kuitenkin tärkein kivien vientimaa. Lepäisten louhimotoiminnan alkamisajankohta on jäänyt hämärän peittoon. Ensimmäinen varma maininta louhinnasta siellä on vuodelta 1907.

Talvisodan syttyminen keskeytti kivityöt Uudenkaupungin saaristossa pitkäksi aikaa. Sodan takia ulkomaan vienti, jota kiviteollisuudella ennen sotia oli paljon, pysähtyi lähes kokonaan. Uudenkaupungin seudulla kaikki englantilaiset työt keskeytettiin ja amerikkalaiset työtilaukset suoritettiin viikon aikana, jonka jälkeen kaikki miehet jäivät työttömiksi. Miehet joutuivat pian myös sotaan, joten kivityömiehiä ei pian enää ollut saatavillakaan. 1940-luvun alussa alkoikin kivityömiehistä olla huutava pula. Sotien aikaan ainoa kivien vientikohde oli Saksa, jonne toimitettiin ns. "Hitlerin kiviä".

Vaikka graniittia ei suuremmalti louhittu Vohdensaarella tai Tammiolla, niin Lepäisten louhimot työllistivät näidenkin kulmien väkeä. Vilkkainta kivenlouhinnan aikaa olivat 1920-1930-luvut. Parhaimmillaan pelkästään Lepäisillä oli vuosina 1922-26 kivitöissä noin 160 työntekijää. Alkuvuosikymmeninä piti ammattimiehiä palkata muualta opastamaan paikkakuntalaisia. Lepäisillä oli kaksi varsinaista louhinta-aluetta: toinen oli Junttilan talosta ostetulla maalla saaren pohjoisosassa ja toinen, Aidanpäänniemi (Airanpää), saaren eteläosassa. Kummassakin paikassa oli myös laituri kivien lastaamista varten. Junttilan louhoksella oli käytössä kuorma-auto, koneellinen kraana ja kiskoilla kulkevia kivivaunuja.

Lepäisten Junttilanmäellä ja Aidanpäänniemessä louhi 1920-luvulla kiveä vain Suomen Kiviteollisuus Oy. 1930-luvulla oli sen lisäksi Lepäisillä louhintatyössä mukana neljä pienempää kivenlouhintayritystä: Lehto, Hamara, Karhula ja Graniittiveistämö. Muitakin pieniä firmoja louhi kiveä lähisaarissa: Kivekkään veljekset Kruutikarissa, Virtasen firma Jatketussa ja Niseräisissä oli töissä peräti kolme pientä yritystä. Suurin osa näistä oli pieniä perheyrityksiä, joilla oli vain muutamia työntekijöitä. Yleensä nämä pikkuyritykset vain louhivat kiveä vuokraamaltaan louhosalueelta ja myivät sitten kivensä raakana isommille yrityksille. Nämä pienet yritykset lopettivat sodan jälkeisissä vaikeissa oloissa hiljalleen toimintansa. Viimeisenä lopetti vuonna 1973 Lehdon Kiviliike. Vain Suomen Kiviteollisuus Oy on jatkanut toimintaansa nykypäiviin asti.

Aluksi Lepäisten kiveä vietiin ulkomaille mm. sokkeli- tai katujen reunuskiviksi hakattuna. Kivet vietiin proomulla Uudenkaupungin Saunasiltaan ja sieltä sitten eteenpäin. Turku-Uusikaupunki - junaradan valmistuttua vuonna 1925 kivet vietiin junalla Vinkkilään jalostettavaksi. Sitä ennen vuosina 1920-1926 Aidanpäänniemessä toimi jalostustehdas, jossa kiviä hiottiin eri tarkoituksiin mm. hautamuistomerkeiksi ja rakennusten fasadikiviksi. Jalostustehtaan lopetettua toimintansa louhinta kuitenkin vielä jatkui hiljalleen vähentyen aina 1960-luvun lopulle saakka. Viimeksi Uudenkaupungin saaristossa louhivat kiveä Suomen Kiviteollisuus ja Lehdon kiviliike vuosina 1960-1965 Lepäisten Aidanpäänniemessä.

Varsinaisen louhintatyön lisäksi harjoitettiin Lepäisillä, kuten muillakin kivenlouhintapaikoilla, nupukivien hakkausta. Pelkkää nupukiven louhimista ja hakkausta oli mm. Putsaaressa ja Korsaaressa. Joillakuilla nupukiven hakkaus oli jopa pääammatti, joillakin sivutoimi kalastuksen rinnalla. Nupukivet lastattiin suoraan laivaan Airanpäässä. Varsinkin 1930-luvun alun pulavuosina nupukiviä valmistettiin työttömyystöinä ja vielä 1950-luvulla Uudenkaupungin maalaiskunta tuki korottomin lainoin tätä yritteliäisyyttä. Kun 1960-luvulla siirryttiin katujen päällystämiseen öljysoralla ja asfaltilla, nupukivien käyttö väheni ja valmistus loppui. Kivenhakkuuta on lisäksi tehty pienimuotoisesti kotitarpeiksi mm. Tammiolla ja Hiun alueella.

Kivitöitten tekemisestä

Työ aloitettiin poraamalla ampureiät kallioon kivilohkareen irrottamiseksi. 1930-luvulle asti käsiporaus oli vielä yleistä. Ampureikää ei silloin voitu tehdä kuivana, vaan siinä käytettiin vettä estämään pölyämistä sekä poran liiallista kuumenemista ja kulumista. 1920-30-luvulla tulivat käyttöön höyryporakoneet, joiden poran teriä piti usein terottaa. 1930-luvun lopulla tulivat paineilmaporat, joiden poran terät olivat jo kovametallisia, eikä niitä tarvinnut jatkuvasti terottaa.

Kun kivilohkare oli ammuttu irti, se jaettiin tarvittavan kokoisiin lohkareisiin kiilaamalla. Kiilanreikiä lyötiin tällöin riviin 10-15 cm välein. Kiiloja naputeltiin lekalla pikkuhiljaa, kunnes kivi halkesi. Kun oli näin saatu aikaan oikean kokoinen työlohkare, se nostettiin kraanalla eli nosturilla ylös louhoksesta eli montusta. Kraanat olivat aluksi käsikäyttöisiä, mutta jo ennen I maailmansotaa alettiin käyttää höyryvoimalla toimivia vinssejä. 1930-luvulla käyttöön tulivat petrolikäyttöiset kraanat. Lastauslaitureilla käsikäyttöisiä kraanoja oli vielä 1930-luvulla. Kivenlouhinnassa syntyi yleensä jätekiveä huomattavasti enemmän kuin kunnollista kauppatavaraa. Myös tämä jätekivi oli nostettava montusta ylös ja kuljetettava sivummalle pois louhinnan tieltä.

Kun työlohkare oli saatu nostettua ylös montusta, siitä otettiin lyömällä mahdolliset liikaosat pois. Tätä työtä kutsuttiin raakameislaukseksi. Tämän jälkeen kivilohkare sahattiin tarvittavan kokoisiksi paloiksi. Ennen sotia Lepäisillä oli käytössä kaksi kehä- eli raamisahaa. Sahauksen jälkeen kivet lähtivät jalostettaviksi käyttötarkoitukseensa eli hakattaviksi, hiottaviksi, kiillotettaviksi ja kaiverrettaviksi. Vuoteen 1925 tätä jalostusta tehtiin Lepäisillä, sen jälkeen kivet lähtivät raakoina eteenpäin. Koska kivityö oli kovaa, kuluivat siinä työkalut nopeasti. Siksi seppä oli kivityömaalla tärkeä henkilö, jolla riitti pajassaan työtä.

Vasta-alkajat saivat ensin vääntää kraanan veiviä. Tällainen kraana on vielä Lepäisten Kylänpuhtin lastauslaiturilla jäljellä. Porapoika kanteli poria pajaan ja teroitettuja takaisin. Tältä ajalta lienee sanonta päivä täys kuin porapojalla. Seppä oli korkealla louhoksen hierarkiassa ja laski toisinaan tällaisen keskenkasvuisen pojan kotiinsa vähän aiemmin. Muille päivä loppui, kun rintapomo antoi merkin.

August Lehtinen eli Aninkarin Lehtinen viimeistelee katukiveä.

Se tapahtui johonkin ripustettua poraa toisella kalisuttamalla. Tosin metri- ja kappalelaskuun työskentelevien hakkureiden ja nupureiden ei tätä tuntiaikataulua tarvinnut noudattaa. Noin 10 senttimetriä syviä kiilausreikiä porattiin käsipelillä. Tottuneelta siihen kului noin 5-10 minuuttia. Noin 50-100 reikää päivässä miestä kohden. Syvien ampureikien poraamiseen tarvittiin kaksi miestä, syöttäjä ja päällelyöjä. Kivi irrotettiin kalliosta ruudilla, sitten paloiteltiin kiilaamalla. Nämä vaihtoivat välillä paikkaa. Varsinaisen kiilauksen suoritti kiilari. (Esa Lehtinen 24.11.2003)

Ruokatunnin kivityöläiset viettivät ruokalassa tai työmaalla. Suomen kiviteollisuus Oy:llä oli ennen sotia ruokala sekä Aidanpäänniemessä että Junttilan mäellä. Lehdon firman ruokala oli aivan rannassa pajan yhteydessä. Pääsääntönä oli, että tuntimiehet söivät ruokalassa ja urakalla töitä tekevät hakkurit puolestaan työmaalla. Ruoka tuotiin kotoa, joten kullakin oli aamulla töihin tultaessa mukanaan omat särpimet sekä kahvipullo sanomalehteen ja villasukkaan käärittynä. Kahvitaukoja ei tuolloin vielä ollut ja tupakkaa poltettiin työn lomassa.

Lähiseudulta kotoisin olevat kivityöläiset kävivät luonnollisesti töissä kotoaan, mutta kauempaa tulleet asuivat kortteerissa Lepäisten kylän taloissa. Suomen kiviteollisuudella oli lisäksi työläisille tarjolla myös asuinrakennuksia, joissa osassa asui perheitäkin.

1930-luvulla hakkureilla oli urakkapalkka, louhintapuolen työntekijöillä taas tuntipalkka. Poikkeuksina olivat muutamat urakkasakit, jotka louhivat kiveä kuutiolaskuun jollekin yhtiölle. Kivityömiehet olivat 1930-luvulla hyväpalkkaisia. Tili maksettiin kahdesti kuukaudessa. Parhaimmat hakkurit saivat jopa 1000 markan tilejä, kun rintamiehet eli louhintapuolen työntekijät ansaitsivat samassa viidentoista päivän jaksossa 5 markan tuntipalkan mukaisesti 500 markkaa. Yleensä hakkurin palkka jäi kuitenkin 800 markkaan. Hakkurin työ oli raskasta, joten raha ei suinkaan tullut ilmaiseksi.

Kivityöt mahdollistivat useiden vuosikymmenien ajan saariston ja lähikylien nuorten miesten työllistymisen kotiseudulla. Paitsi kivenhakkauksessa työtä riitti myös ns. kupikin ajossa eli kivien ajossa hevospelillä. Talvella saatettiin kuljettaa kiviä oikein karavaanilla, jopa 12 hevosen voimin. Joitain uusia tilojakin syntyi muualta muuttaneille perheellisille kivimiehille. Voidaan otaksua, että muun muassa kaikkiin seitsemään Tammion "vanhojen" tilojen ostoon tai rakentamiseen on ainakin osittain käytetty kivitöistä säästettyjä rahoja. Esimerkiksi Lehtisen perhe osti Tammion kylän vierestä Aninkari-nimisen saaritilan vuonna 1938. Kauppahinta oli 50.000 markkaa. Kivitöistä kertyneitä säästöjä oli 20.000 markkaa, loppuosan edestä otettiin pankkilainaa.

Lähteet:

Entisajan kivitöistä, kirjoittanut Esa Lehtinen 24.11.2003
K.V.Kaukovalta: Uudenkaupungin historia IV 1875-1918. Uusikaupunki 1962, 2.p.
Altti Koivisto: Kiviteollisuus Uudenkaupungin Lepäisillä 1920- ja 1930-luvuilla. Kansatieteen proseminaarityö 20.12.1982.
Veikko Paasio: Uudenkaupungin historia V 1918-1966. Uusikaupunki 1967.
Veikko Paasio: Uudenkaupungin maalaiskunnan historia. Uusikaupunki 1973.
Matti A. Pohjola: Sinivalkoinen kivi. Suomalaisen kiviteollisuuden vuosikymmenet. Uusikaupunki 1984.
Ismo Vähäkangas: Finskan kivinen tie. Suomen Kiviteollisuus Oy - Finska Stenindustry Ab 100 v. Gummerus 2000.