1800-luvulta nykypäivään katsottaessa kalastus on Suomessa muuttunut monin tavoin. Kalastustavat, pyynnin kohteena olevat kalat sekä erityisesti kalastuksen merkitys on muuttunut rajusti. Vielä 1800-1900-lukujen vaihteessa käytännössä kaikki Uudenkaupungin saariston asukkaat maanviljelyn harjoittamisen ohella myös kalastivat. Nykyisin kalastus on edelleen yleistä, mutta vain harrastuksena. Ammattimainen kalastus on vähentynyt lähes minimiin ja ruuan tarpeen sijaan kalastetaan virkistykseksi.

Silakka, valtameren sillin serkku, on edelleen Itämerestä pyydettävistä kaloista tärkein ja entisaikoina se oli vielä nykyistäkin tärkeämpi. Vuonna 1902 silakan osuus maamme kokonaissaalismäärästä oli 75,2 %, vuonna 1921 peräti 84 %, vuonna 1930 70 % ja vuonna 1961 edelleen 70 %. Nykyisin silakanpyynti on romahtanut. Syinä ovat kalastuksen kannattamattomuus ja silakan siirtyminen kutemaan rannikolta ulommaksi.

Silakka oli ennen aikaan Vohdensaaren kalastajienkin tärkein pyydyskala ja esimerkiksi torpan vuokra voitiin maksaa silakoissa. Aikaisemmin silakkaa kalastettiin mm. Aninkarin ja Lepäisten vesialueilla sekä Vohdensaaren raumassa.

Silakan lisäksi ovat Uudenkaupungin saaristossa olleet pyyntikaloina ainakin seuraavat kalalajit: siika, hauki, ahven, lahna, säynäs, särki, made, kiiski, simppu, kuha, kampela ja ankerias. Tärkeimmät näistä ovat olleet ja ovat edelleen siika, hauki ja ahven.

Pikkukalaa, kuten kiiskeä, särkeä ja simppua pyydettiin niitäkin aikaisemmin tarpeeseen. Kiiskiä saatiin erityisen paljon Koulunraumasta. Niistä tehtiin kiiskisoppaa tai keitettiin kanoille ruokaa. Jos oikein paljon saatiin särkeä, kelpasi se perunamaankin lannoitteeksikin. Kalanjätteistä ja erityisesti rasvaisista simpuista keitettiin myös saippuaa.

1800-luvulla ovat nuotat olleet vielä tärkeitä silakan pyyntivälineitä. (Lepäisläisen Edvin Mailan kerrotaan olleen mukana talvinuotan vedossa.) Silakkaverkot syrjäyttivät nuotat 1900-luvun alkuun mennessä. 1800-luvun lopussa otettiin käyttöön ajoverkot eli ns. rääkiverkot. Rääkikalastuksessa sidottiin useita kohojen varassa uivia verkkoja toisiinsa "varpuksi", jonka toinen pää kiinnitetään veneen kokkaan ja toiseen päähän poiju. Veneen annettiin ohjaamatta ajelehtia tuulen ja virran mukana yön yli. Jos sää oli pysynyt suotuisana, saatiin hyvä saalis aamuvarhaisella.

Verkkoja laskemassa.

Verkkoa voidaan paitsi silakan pyynnissä käyttää melkein minkä tahansa muunkin kalalajin pyyntiin, jos verkko vain on siihen tarkoitukseen valmistettu ja laskettu sellaiseen paikkaan, mistä kyseisiä kaloja saadaan. Nämä verkot ovat silakkaverkkoja pienempiä. Vohdensaarella kerrotaan silakkaverkkojen lisäksi käytetyn erityisesti siikaverkkoja.

Verkkoja kudottiin aikaisemmin itse pumpulilangasta ja värjättiin kotikonstein. Itse kudottujen verkkojen aika päättyi hiljalleen sotien jälkeen, kun kauppoihin tuli ulkomailla valmistettuja nailonverkkoja. 1960-luvulla tehdastekoiset verkot, myös kotimaiset, alkoivat olla yleisiä. Nailonverkon hyviä ominaisuuksia pumpuliverkkoihin verrattuna oli, ettei niitä tarvinnut värjätä, eikä levittää pyyntimatkan jälkeen kuivumaan. Toisaalta niiden paikkaaminen oli pumpuliverkkoja vaikeampaa ja tietenkin ne olivat huomattavasti kalliimpia.

Haukia on pyydetty 1800-luvun lopulta lähtien ns. tavallisilla haukikoukuilla sekä 1930-luvulta lähtien isku- eli vieterikoukuilla. Erityisesti talvikaudella tavallisella koukkupyynnillä avannosta on aikaisemmin ollut huomattavaa taloudellista merkitystä. Mäkeläisen Kalastajan kirjassa vuodelta 1915 todetaan, että vaikka koukkukalastusta pidetään lähinnä urheilukalastuksen piiriin kuuluvaksi, olisi hänestä suotavaa, että varsinaiset kalastajat entistä enemmän ryhtyisivät kokeilemaan koukkukalastusta.. Mäkeläisen mukaan koukkukalastus voi keskikesällä olla usein suositeltavampaa ja ainakin tuottoisampaa kuin muut pyyntikeinot.

Iskukoukku on vieterillinen messinkinen kaksihaarainen koukku, jonka toiseen haaraan laitetaan kuollut syöttikala ja toinen haara viritetään vieterin avulla iskevään asentoon. Hauen napatessa syöttiin viritetty koukku lyö hauen otsaan. Täkyinä käytettiin eläviä kaloja: särkeä, norssia ja silakkaa.

Rysiä on ollut käytössä sekä isoja että pieniä. Vohdensaarelaisella Lauri Sjöblomilla ja tammiolaisella Aarne Aaltosella on ollut isorysä. Isonrysän paikka oli vuokrattava. Isonrysän laskupaikkoja ovat olleet ensinnäkin Kertunkarin nokka (nykyisin makeanveden altaan puolella), jonka vuokraajana 1940-50-luvulla oli Aarne Laine. Toinen hyvä isonrysän paikka on ollut Hiulla Kultkarin nokassa Zachariassenin huvilan edustalla. Näitten lisäksi isorysän paikat olivat myös Järvenkarin ja Aninkarin vesillä. Aninkarin paikan vuokraajana oli Blomroos.

Isorysä oli halkaisijaltaan yli kolme metriä ja sillä pyydettiin lähinnä kevätsilakkaa. Syksyisin isoa rysää voidaan käyttää siian ja mateen pyyntiin. Pikkurysiä käytettiin matalissa vesissä ahvenen, haukien ja mateen pyyntiin.

1900-luvulla suosioon tullut rautalankakatiska pohjautuu vanhaan liistekatiskaan, joka oli eräänlainen säleistä kokoonpantu aitaus, johon kalat johdettiin johtoaidan avulla.

Ongella.

Tuskin mitään urheilua harjottavat nuoret ja vanhat niin suurella innolla kuin ongintaa ja tuskin mikään onkaan niin huvittavaa, jos vain kalat ovat syömätuulella, kuten sanotaan. Näin aloittaa Iki Turso kirjansa Onkikalastuksen opas vuonna 1909 ja jatkaa: Onkiminen onkin kalastustapa, jota varmaan lähestulkoon jokainen suomalainen on joskus eläissään kokeillut. Mutta samassa venheessä onkijoillakin on toisilla menestystä, toisilla ei. Sattuu väliin, että toinen saa neljä viisi kalaa, toinen pari kolme tai ei mitään, vaikka siimat ovat vedessä aivan vierekkäin. No, mahdollisesti tässä maailmassa on toisilla parempi onni kuin toisilla, kuten sanotaan, mutta ongella ollessa on paras kalaonni sillä, jolla on hienoin ja paras pienonen onki ja joka osaa panna madon tai tä'yn hyvin onkeen ja valita sellaisen madon, joka parhaiten herättää kalan ruokahalua.

1800-luvun lopulla käyttöön tulleista uistimista tuli 1900-luvulla hyvin yleisesti käytettyjä pyydystyslaitteita. Aivan ensimmäiset uistimet olivat ns. täkyuistimia, joissa oli täkynä tavallinen pikkukala. Yleensä uistimen täky on kuitenkin ollut keinotekoinen ja kalastajat valmistivat niitä pitkään itse käsityönä. Vohdensaarellakin kulkenut Eero Ahlgren (Ankelo) eli Kärry-Eikka teki myös uistimia työkseen.

1900-luvulle asti on ollut käytössä ns. sumppupaatteja, joilla sumpparit ovat vieneet elävää kalaa myytäväksi kotikaupunkia kauemmaksi jopa mm. Tukholmaan. Suurin osa saaliista kuitenkin on aina käytetty tuoreeltaan kotikulmilla tai on myyty Uudenkaupungin Kalarannassa. Iso osa kaloista myytiin myös tukkuliikkeille, kuten Uudenkaupungin kaupunginlahden rannassa sijainneeseen Kala-Nilaan. Tukkuostajat kävivät ostamassa kalaa myös suoraan kotoa. Näin toimivat mm. Lauri Sjöblom ja Koskinen. Hauet yleensä myytiin, mutta kyllä niitä myös kotona paistettiin ahventen tapaan. Silakkaa säilöttiin suolaamalla tiinuihin ja nelikoihin. Säilömismenetelmänä kalan savustus on levinnyt maassamme vasta 1930-luvulta lähtien.

Ammattikalastajana Vohdensaarella 1940-50-luvulla on ollut ainakin Isak Rosendahl. Vuonna 1968 todetaan kalastuskunnan pöytäkirjassa 20.7, että lähinnä ammattikalastajia voidaan Vohdensaaren kalastuskunnan alueella katsoa olevan Väinö Lindberg, Veikko Saario ja Aleksi Nyqvist.

Uudenkaupungin seudulla on nykyisin enää hyvin vähän ammattikalastajia, eikä Vohdensaarella enää ainuttakaan. Sen sijaan virkistyskalastajia on runsaasti. Esimerkiksi vuoden 1997 tilastojen mukaan Uudenkaupungin kalastusalueella yli 23 000 henkilöä harrasti vapaa-aikanaan kalastusta.

Lähteet

Vohdensaaren historiakeräyksen kokoontumiset 3.11.2003 (aiheena tiet ja kulkeminen) ja 13.9.2004 (aiheena kalastus ja merenkulku)

Heljala Minna: Saaristolaiselämää. Rauman pohjoisen saariston kalastustilat 1900-1960. Rauman museo 1990.
Iku Turso: Onkikalastuksen opas, näköispainos vuonna 1909 ilmestyneestä teoksesta, Gummerus 1991.
Leiviskä Iivari: Suomen maa ja kansa. WSOY 1934.
Mäkeläinen August: Kalastajan kirja, näköispainos vuonna 1915 ilmestyneestä teoksesta, Oulainen 1999.
Paasio Veikko: Uudenkaupungin maalaiskunnan historia. Uusikaupunki 1973.
Suomen maantieteen käsikirja. Julkaissut Suomen maantieteellinen seura. Otava 1936.