Merilahden rantsali

Niseräisistä katsoen Vohdensaari oli vielä viisikymmentä vuotta sitten mannerta. Nimestään huolimatta. Sinne pääsi kaupungista meritse, vaikka maantie oli 1800-luvun puoliväliin saakka pikemminkin polku kuin tie. Saari se tietysti oli ollut, jopa sellainen, että se erään tutkimuksen mukaan olisi saanut nimensä vesilinnunpönttöä eli uuta eli honttoa merkitsevästä sanasta. Tämä mahdollisuus on alkanut kiinnostaa entistä enemmän, kun on saanut tutustua Kalevi Wiikin eurooppalaisten ja suomalaisten juuria käsitteleviin teoksiin, joissa kielitieteen keinojen avuksi on otettu myös esimerkiksi genetiikka. Joka tapauksessa saaristossa, Vohdensaarellakin, vesilinnun munilla on aikanaan ollut tärkeä merkitys keväällä, kun on oltu uussa ja ahtaassa, kuten tallennettu muistitieto kertoo.

Vohdensaari tuli minulle tutuksi jo lapsena puhelinkeskuksensa vuoksi. Sain toisinaan olla myös mukana, kun puhelimet eivät toimineet jonkin linjavian takia, ja sitä lähdettiin selvittämään. Niseräisistä tähän tehtävään sopi parhaiten tätini aviomies Jonni, Juho Viktor Aaltonen, joka oli joutunut sekä Saksan että Neuvostoliiton keskitysleireille, selvinnyt niistä hengissä, mutta hukkui lopulta haaksirikossa "Saukon" konepäällikkönä. Tämä huumorintajuinen ja älykäs mies tunsi niin moottorit kuin isolaattorit, joista vika toisinaan puhelinlinjoilta löytyi. Vohdensaaren rauman tietämiltä saakka.

Vohdensaarella oli myös lähiseudun ensimmäinen kansakoulu. Mieleeni on jäänyt, että Yrjö-enoni oli käynyt sitä opettaja Milja Paavolan johdolla. Koulumatkaan hän tarvitsi venettä moneen kertaan. Ensin Vähään-Pirkholmaan, sitten Aninkariin ja Tammiolle ja lopulta oli ylitettävä myös Vohdensaaren rauma. Pikkupojalle tällainen matkaaminen oli joskus haastavaa. Varmaan kaikkein konkreettisimman käsityksen Vohdensaaresta ja joistakin sen asujista sain, kun Lauri-enoni sodasta palattuaan ehti kosia Rauhalan Allia ja sai myöntävän vastauksen tältä tummalta ja iloiselta naiselta. Allin mukana tulivat ainakin lehmä ja kutomakone! Niseräisiin tulivat usein kesäisin Allin mukava sisko Vilja Reivonen ja hänen väkivahva miehensä Osmo. He tulivat auttamaankin, varsinkin heinäntekoaikoihin. Osmo saattoi ottaa pellosta kokonaisen heinäseipään heinineen ja kantaa latoon. Rauhalan Pappakin vieraili. Toisinaan myös Allin veli Elo. Hänen vaimonsa on Elvi. Jossain vaiheessa Pappa kysyi Laurilta, olisiko tämä valmis muuttamaan Vohdensaareen Rauhalaa viljelemään. Lauri lupasi miettiä asiaa, mutta ei lopulta suostunut lähtemään. Syyksi hän sanoi, että rysypaikat jäisivät liian kauas, varsinkin Pernunkari. Niin ja Mustanhuuvaskarin siikapesän plassi. Eivät Rauhalat loukkaantuneet, sillä he tiesivät jo, että Lauri oli kalastaja sataprosenttisesti.

Varhaisin Vohdensaareen liittyvä kuulemani lause on peräisin erään Niseräisissä käyneen vanhan miehen suusta lähes kuudenkymmenen vuoden takaa. Hän sanoi: "Vohdensaari paljon köyhä". Lausahduksesta selviävät kaksi asiaa: sanoja on vieraspaikkakuntalainen ja ruotsinkielinen. Voi olla, että väite on ollut tosi, jos ajatellaan jotain varhaista aikaa. Enää ei Vohdensaarella näy köyhyydestä jälkeäkään eikä omana elinikänäni ole näkynytkään. Päinvastoin tuntuu siltä, että Vohdensaaresta on tullut tasokas omakotialue, samalla kun vanhat kantatilat elävät omaa juurevaa elämäänsä.