Vietin varhaislapsuuteni 1930-luvulla Lepäisten saaren kyläkeskustassa. Lepäinen oli siihen aikaan, ennen maantietä ja siltoja, tosiaan saari. Eräitä jo lapsuuden ajan havaintojani oli kylän emäntien innostus puutarhakasvien viljelyyn. Sitä harjoitettiin pääasiassa kotitarpeiksi, mutta avomaankurkkua ja tilliä viljeltiin jo silloin naapuritalossamme Mailassa. Tomaattiakin oli alettu kasvattaa lämpimillä seinustoilla ja sen terveellisyydestä oltiin jo selvillä. Lapsia houkuteltiin syömään tomaatteja ripottelemalla hienoa sokeria niitten halkaistuun pintaan. Joitakin marjapensaita ja omenapuita oli kai jo joka talossa. Kasvivalikoima lisääntyi sitä mukaa, kun niitä opittiin käyttämään ruuanlaitossa.

Miehensä Paulin kanssa Mailan talossa vuokralla asuva Saara Vuorenoja oli varmaankin se henkilö, jonka Kotiliesi-lehdestä monet kylän naisten keittiökasvien viljely- ja ruuanvalmistusohjeet olivat peräisin. Vuorenojat ostivat myöhemmin Hiulta pikkutilan, jossa he viljelivät muun muassa mansikkaa.

Kukkien kasvatuksesta oli innostunut Juha-Heikkilän toimelias Martta-emäntä, joka oli alkuaan kotoisin Vohdensaarelta. Punaiseksi maalatun pälkkiaidan takaa muistan ihailleeni Martan suuria punaisena hehkuvia idänunikkoja, joita kutsuttiin valmuiksi. Käytäville oli aseteltu suuria punaisia luonnonkivilaattoja. Pihalla olevan lipputangon ympärillä kasvoi leijonankitoja. Nimi kummastutti minua kovasti, kuten myös vuokramökkimme takana "kivivarejan" vieressä villinä kasvanut kissankäpäläkin. Sekin on nykyään häviämään päin, näin väitetään.

Oli Juha-Heikkilässä toinenkin kukkien ystävä, kansakoulun lähellä asuva, isäntävainaan poikamiesveli Oskari eli "Juha-Heikkilän Oskar" erotukseksi kylässä asuvista kahdesta muusta Oskarista. Hänellä oli tapana pihan tien puoleiseen reunaan tekemäänsä melko suureen kukkapenkkiin kylvää kehäkukkia. Niistä tuli suurikokoisia, olihan vieressä navetan takana paljon hyvää palanutta lantaa. Siinä ne kehäkukat ikään kuin hymyilivät auringonpaisteessa ja ilahduttivat ohikulkijoitakin.

Omenapuiden kevätleikkausta Aninkarissa.

Nämä 1930-luvun vihannes- ja kukkaviljelyt olivat lähinnä harrastusta eikä niillä ollut sen suurempaa taloudellista merkitystä. Mutta sitten syttyi toinen maailmansota, joka muutti tilanteen. Sota oli tietysti kauhea ja paha asia, mutta siitäkin huolimatta ihmisten oli yritettävä elää elämäänsä eteenpäin, keitä sitten hengissä säilyikin. Puutarhaviljelylle sota merkitsi sitä, että kasvitarhan tuotteita alettiin entistä enemmän kasvattaa myyntiä varten.

Maamme lauhkealla rantavyöhykkeelläkin hedelmäpuista paleltui talvisodan ankarana talvena suuri osa. Sitten tyrehtyi sodan takia hedelmien tuonti pitkäksi aikaa. Vielä sotien jälkeenkin hedelmien tuonti maahamme oli hyvin vähäistä. Koska sodan takia seudulla olleet kivilouhoksetkin joutuivat lopettamaan toimintansa, täytyi sieltä työttömiksi jääneiden naisten ja sotaan yli-ikäisten miesten keksiä uusia ansaitsemistapoja.

Toripäivä Kalarannassa 1950-luvulla.

Itse viljeltyjen puutarhatuotteiden kauppaaminen Uudessakaupungissa oli yksi tapa ansaita toimeentuloa. Myytävät tavarat soudettiin kaupunkiin, koska polttoainetta säännösteltiin. Erityisesti omenien hyvä menekki innosti istuttamaan omenapuita.

Lähiseudulla vaikutti kaksi taimistotarhuria: Saarniston Esko ja Oskar Junttila Lepäisillä. Isäni August Lehtinen oli vuonna 1938 ostanut Aninkari-nimisen pikkutilan Lepäisten ja Vohdensaaren puolivälistä. Siinä oli ostamisen aikaan 30 omenapuuta ja vajaa puolihehtaaria viljelymaata.

Kirjoitan seuraavassa lähinnä kotitilani viljelyksestä, koska se on minulle tutuinta. Saman kaavan mukaan viljelyt sujuivat kyllä muuallakin. Omenapuutaimikauppa kävi vilkkaana sotien aikaan. Edellä mainitut taimitarhat olivat aloittaneet jo ennen sotia ja heillä oli viljelyssä yleisimmät lajikkeet. Pian huomattiin talviomenalajikkeet edullisimmiksi kasvattaa.

Seija Lehtinen torjumassa tuholaisia ja kasvitauteja.

Uudessakaupungissa toimi nykyisen pakkahuoneen rantakahvilan tiloissa kaksi suurempaa kala- ja vihannesliikettä, Koskinen ja Lauri Sjöblom. He ostivat mieluiten talviomenia, koska ne kestivät parhaiten säilytystä ja kuljetusta. Pehmeämpiä kesä- ja syyslajikkeita ostivat kalarannassa pöydiltään myyvät torikauppiaat. Varsinaisellakin torilla myytiin hedelmiä, varsinkin markkina-aikaan. Kaupoista ne puuttuivat, jollei nyt oteta lukuun kioskeja.

Kun sodasta palannut veljeni vei työnhakumatkallaan Kemiin matkalaukullisen omenia, oli hinta siellä melkein kaksinkertainen "etelän" hintoihin verrattuna. Ostaja oli kioskikauppias, joka nähtävästi myi niitä kappaleittain. Lajike oli hiukan päärynää muistuttanut Åkerö, joka oli halutuin tukkuomena siihen aikaan. Myöhemmin sen suosion ohitti uusi kanadalaislajike Lobo.

Omenanviljelyssä tärkeimmät erikoistyöt olivat puiden leikkaukset, tuholais- ja sienitautiruiskutukset ja tietysti myyntivaiheessa lajittelu ja varastointikin. Isäni tilasi hedelmänviljelyn erikoislehteä Ruotsista (Fruktodlaren) eikä pantannut muiltakaan tietojaan. Mikä voisi olla käytännöllisempää kuin hyvä teoria, muistutti hän usein.

Maapohja omassa hedelmätarhassamme oli hyvä. Löysää, hieman lounaaseen viettävää hiekkamaata. Ainoa ongelma oli kasteluvesi. Epäonnistuneen maakuopan jälkeen louhittiin kallioonmonttu, johon kerääntyi sateella vettä. Koska se oli puutarhan yläpuolella, niin vesi valui letkua myöten omalla painollaan kasvimaille.

Muitakin kasveja viljeltiin myyntiin, kuten varhaisperunaa, kurkkua, mansikkaa, sikuria ja tupakkaa. Perunaa ja vihanneksia kasvatettiin tietenkin myös omaan tarpeeseen ja karjan rehuksi. Kerran viljeltiin pellavaakin Aninkarin vanhimman tyttären kapioita varten. Viljeltiin jopa vehnääkin, joka lainatuilla käsikivillä jauhettiin puurojauhoiksi. Sokerijuurikkaista valmistettiin siirappia. Nämä olivat niitä pula-ajan touhuja.

Kun sokeri vapautui säännöstelystä vähän ennen 1950-luvun puoliväliä, lisääntyi puutarhamarjojen, varsinkin mansikan viljely. Kurkkukin oli kannattava viljelyskasvi avomaalla, koska sitä ei vielä tuotu ulkomailta. Varsinkin Lepäisten kylässä viljeltiin näitä kasveja. Heillä oli makeaa kasteluvettä tyhjilleen jääneiden louhosten montuissa sekä myös hevoset ja kärryt, joilla vettä kuskattiin. Sotien jälkeen hääräsivät viljelyhommissa sodasta palanneet nuoret miehet ja kotirintamalla varttuneet nuorukaiset. Tietysti myös naisväki oli mukana, varsinkin mansikoiden ja kurkkujen poiminnassa. Myöhemmin pakastekaappien yleistyessä tuli mansikasta ehkä eniten viljelty ja ostettu puutarhamarja.

Kun kivilouhosten työpaikat uudelleen 1950-60-luvulla ensin vähenivät ja sitten loppuivat, säilyi puutarhaviljely edelleen tärkeänä tulonhankkimiskeinona. Kotieläinvaltaisella pienviljelyllä ja kalastuksella saatiin kuitenkin myös tärkeä osa elannosta.