Hilja Aaltonen hoitamassa vesihuoltoa vesikelkalla.

Itse asiassa entisaikaan monet naiset tekivät paljolti samanlaisia töitä kuin nykyäänkin kodin piirissä. Roolijako miesten ja naisten töitten välillä vaan oli nykyistä selkeämpi. Suurin ero entiseen taitaa nykypäivänä olla tekniikan käytön suuri osuus kotitaloudessa. Erityisesti sähköllä on ollut aivan ratkaiseva vaikutus monien kotitöitten helpottumiseen. Entisaikaan emännän ensimmäiset aamutyöt olivat öljylampun sytytys ja tulen teko hellaan.

Aamukahvin jälkeen olivat vuorossa lypsy- ja muut navettatyöt. Tallityöt olivat miesväen töitä. Päivän valjettua alettiin kantaa vettä. Se ei aivan kevyttä työtä ollutkaan, kun useinkaan ei kaivoissa ollut edes käsipumppuja. Vesi nostettiin pitkävartisella kaivokoukulla, johon ämpäri ripustettiin. Vettä piti lisäksi varsinkin talvella lämmittää eläimiä varten, joten siitäkin kertyi edestakaisin kantamista. Joskus silppurilla hienonnettiin olkia. Päälle kaadettiin kiehuvaa vettä ja annettiin hautoa. Sikapossun ruoka valmistettiin samalla hellalla kuin ihmistenkin.

Emäntä ruokkii vasikoita.

Vohdensaaren kylätaajamaan uusi aika sähkön muodossa tuli aikaisemmin kuin syrjemmällä oleviin saariin. Navetoihinkin saatiin sähköt ja se hiljalleen mahdollisti vesipumput ja lypsykoneet. Isommilla tiloilla navetoissa oli erilliset karjakeittiöt.

Lampaita pidettiin ainakin omiksi tarpeiksi. Villavaatteitahan tarvittiin paljon, koska perheet olivat isoja ja talvet kylmiä. Lampaitten pito oli tavallaan helppoa, koska tiloilla oli asumattomia saaria, joihin lampaat voitiin viedä kesäksi. Villan keritseminen vaati taitoa, ettei leikannut reikää lampaan nahkaan. Lampaan jalat olivat sekä keritsemisen että venekuljetuksen ajan ristiin sidotut, usein matonkuteella. Villan jalostaminen aloitettiin karstaamalla hahtuvia. Yleensä siinä käytettiin käsikarstoja, mutta toinen karstoista saattoi olla myös kiinnitetty penkkiin. Valmiit hahtuvat laitettiin matalaan, laajapohjaiseen pärekoriin. Seuraava vaihe oli kehruu langaksi poljettavalla kehruurukilla. Se oli tyypillistä vanhempien naisten työtä. Saattoipa tottunut kehrääjä hieman lauleskellakin työtä tehdessään. Pieni pätkä on jostain kehruulaulusta jäänyt mieleeni. Se kuuluu näin: Kehrä, kehrä tyttönen, huomenna tulee sulhanen. Tyttö kehrää, rukki käy, sulhasta ei missään näy.

Valmis lanka vyyhdittiin pyöritettävällä kerinpuulla vyyhdeiksi. Sitten oli enää jäljellä kutominen. Sitäkin hommaa riitti, koska poikalapsillakin oli pitkät sukat ainakin kymmeneen ikävuoteen asti. Kutomista pidettiin melkein lepäämisenä. Joskus mentiin kutimen kanssa naapuriin, siinä sitten kuultiin asioita kodin ulkopuolelta. Kudin oli mukana myös ompeluseuroissa.

Lampaista on vielä mainittava, että täysharmaa oli arvokkain, musta lammas oli musta lammas ja vähiten arvostettu. Mustaa ja valkoista villaa sekoittamalla tosin saatiin harmaata. Villapaidat ja villahousut kudottiin useimmiten konekutojilla. Myös valmiina niitä saattoi ostaa, mutta ne olivat silloin usein avokaulaisia ja ohuita. Olivat kai tarkoitetut juhlakäyttöön.

Leipominen poikkesi sikäli nykyajasta, että leivottiin suuria määriä hapanleipiä kerralla. Leipätaikina tehtiin ruisjauhoista isoon tiinuun tai yksipuiseen kaukaloon. Valmiit leivät ripustettiin kuivumaan lähelle sisäkattoa ripustettuun varstaaseen. Leipä kuivui niin kovaksi, niin että jos oli huonot hampaat, leipä piti ensin liottaa vesiastiassa. Kerran naapurin emäntä oli niin väsynyt jouluruuan valmistuksesta, ettei hänelle maistunut mikään muu kuin kova leipä ja suolasilakat.

Entisaikaan oli myös leipää, jota kutsuttiin kaltiaiskakuksi. Tällaisen leivän olivat Efraim-Heikkilän vanhukset lapsuudessaan 1800-luvun puolella saaneet kaupunkireissulle mukaan keskenään jaettavaksi. Se taisi olla lähinnä sekaleipä. Vehnänviljely ei ollut kovin yleistä siihen aikaan.

Kun Lepäisillä pikkutytöt leipoivat savileipiä 1930-luvulla, kuulin heiltä pienen rimssun: Sotku savi, vasikan travi, tämä on nisust, pidä sitä visust. Älä sitä sääst, vaa hauk sen pääst.

Emännät hankkivat lisätuloja myymällä kotivoita. Sitä varten tarvittiin separaattori, jolla kerma erotettiin maidosta. Kermasta kirnuttiin voita joko vanhemmalla mäntäkirnulla tai uudemmalla tynnyrikirnulla, jota pyöritettiin päässä olevasta veivistä. Voi myytiin tavallisesti tilausasiakkaille tai kauppoihin, joskus kai myös suoraan hevoskärryiltä tai veneestä. Tässä kasku voinmyynnistä: Kaupungin hieno rouva kyseli saaristolaisemännältä voin hintaa: Onkos tyyris? Johon emäntä vastasi: Item mnää tyyris oli ja voipyt ol fööris.

Pyykinpesu tapahtui saunassa. Oli kolmijalkainen punkka ja pyykkilauta, samaa pyykkilautaa käytetään nykyään musiikkivälineenä. Pyykin huuhteleminen avannossa oli kylmää puuhaa ja kuivatus talvella vaikeaa. Pyykkiä pestiin tietenkin mahdollisimman paljon ennen talvea. Kyllä pulsaattoripesukone oli hyödyllinen keksintö. Polkupyörään verrattavissa.

Saippuaa tehtiin myös itse teurasjätteistä. Se oli väriltään valkoista ja kuivattiin auringonpaisteessa. Perunajauhojakin osattiin valmistaa perunamyllyllä. Räsymatot pestiin keskikesällä sileillä rantakallioilla. Heinä- ja elopelloilla naiset olivat mukana. He sitoivat viljalyhteitä, jotka sitten nostettiin kykkaille (kuhilas) kuivumaan. Heinäpellolla helleaikaan juotiin kotikaljaa ja venyvää piimää. Perunamaalla oli syksyllä kirjava joukko ns. taksvärkkäreitä. Kellä oli pari päivää maksettavana lehmän astutuksesta, jollain oli lammaslaitumesta. Perunannosto kuokka-aikakaudella oli sosiaalinen tapahtuma. Ruoka oli silloin hyvää ja kaikista paikallisista asioista juteltiin isommalla porukalla.

Perunannostotalkoot Jaakkolan pellolla.

Kahvinkeitto ansaitsee oman selostuksensa. Joskus ostettiin paahtamatonta raakakahvia. Sen paahtamiseen tarvittiin paahdin eli "prännäri". Kahvimylly oli joka taloudessa. Sen lisäksi kalustoon kuuluivat sokerisakset.Kartion mallinen sokeritoppa rikottiin ensin vasaralla. Oli sitä varten leikkureitakin olemassa. Pietarsaaren sikuri oli aine, joka teki kahvin väkevämmäksi. Sitä oli tummansinisissä pötköissä. Kahvinkeittoon voidaan laskea kuuluvaksi myös Sampo kiillotusaine, jolla kahvipannut kiillotettiin. Joskus tuli taloon reppuselkäinen mies, joka tinasi kuparipannut sisältä.

Sota-aika muutti paljon, otettiin käyttöön uusia asioita, opittiin vaikkapa sokerin puutteessa valmistamaan siirappia sokerijuurikkaista. Monet vanhat asiat elpyivät vielä kertaalleen, kuten pellavan viljelyloukutuksineen, kehruineen ja kankaan kutomisineen. Sarkaakin kudottiin silloin kangaspuilla. Olosuhteiden pakosta naiset tekivät silloin paljon ennen vain miehille kuuluneita töitä.