Käpylin vanha asuintila on rakennettu paikkaan, joka on ollut sopiva entisajan saaristoasukkaalle. Lehmälaidun ja suojainen ranta ovat olleet tärkeitä asioita. Usein tällainen paikka on löytynyt saaren eteläpuolelta.

Käpyli ja Vähä-Rukkimaa ovat nykyään samaa saarta, mutta aikoinaan vesi on erottanut ne. Isommassa pääsaaressa Iso-Rukkimaassa oli nuoruudessani pelto, joten nimi voi olla peräisin ruis- eikä rukkisanasta.

Mitä sitten itse muistan Käpylin saaren asukkaista? Vietin 30-luvulla varhaislapsuuteni Lepäisillä nykyään autiona olevan Efraim Heikkilän talon pihapiirissä olevassa pikkumökissä, jossa meitä oli enimmillään yhdeksän henkeä kahdessa huoneessa. Mitään ongelmia ei ahtauden vuoksi ollut, sillä Äiti oli viimeisen päälle tarkka ihminen puhtauden ja järjestyksen suhteen.

Lepäisillä asuessamme kuulin ensi kerran puhuttavan Käpylin Annasta. Me silloiset pikkupojat olimme havainneet, että hän ajeli valkoisella veneellään, jossa oli ulkopuolelle takapeiliin kiinnitetty moottori. Nimesimme tämän kummajaisen "peräprutkuksi". Taisi olla ainoa laatuaan sillä seudulla, sisämoottorilla varustettuja veneitä oli melko paljonkin. Nykyään suurin osa on näitä "peräprutkuja". Sisämoottorilla varustetut veneet olivat usein vähän kookkaampia ja niissä oli jo silloinkin usein nimi maalattuna. Mieleeni on jäänyt suuri musta kalastajavene, jonka sivuun oli valkealla maalattu "Jämäri". Siinä oli kovaa paukkinaa pitävä kuulasytytysmoottori "porilainen". Vitsailtiin kanojen munivan kuorettomia munia, jos se ajoi ohi.

Vuonna 1938 muutimme me, Lehtiset, Aninkariin. Anna Tuominen eli Käpylin Anna oli silloin ainoa asukas Käpylissä. Hänellä oli kaksi poikaa, toisen nimi oli Helmer, toisen nimeä en tiedä. He olivat aikamiehiä ja olivat jo maailmalla siihen aikaan. Sodan alkaessa Anna muutti sukulaistensa luo Kustaviin ja talo oli jonkin aikaa tyhjillään.

Outo asukas Käpylissä

Sitten alkoi talvisota. Ikkunat piti määräysten mukaan peittää iltaisin. Venäläisten pommikoneiden toimintaa koetettiin näin vaikeuttaa. Ainakin öiseen aikaan. Käpylin talosta kuitenkin nähtiin joskus iltaisin valon tuikkivan. Tämä oli sitäkin oudompaa, koska talon piti olla tyhjä. Siihen aikaan hakattiin paljon halkopuuta saaristosta, joten Käpylinkin puusto oli aika harvaa. Lisäksi niin Käpylissä kuin Iso-Rukkimaassakin oli kesäisin lampaita laitumella. Nämä söivät ainakin lehtipuun taimet alkuunsa. Näin ollen valot saattoivat näkyä puiden lomasta vastakkaisellekin puolelle.

Asiaa kyllä kummeksuttiin, mutta mihinkään konkreettisiin toimenpiteisiin ei pitkään aikaan ryhdytty. Ei ollut Anna Tuomisen osoitteestakaan oikein tietoa. Puhelinta tuskin hänellä oli. Lähiseudun ainoa puhelin oli Väinö Luotoaholla Tammiossa. Olisihan Anna ehkä voinut vuokrata talonsa, arveltiin.

Käpylin ja Vähä-Rukkimaan välisellä kannaksella kulki talvitie, jota me koululaiset varsinkin kevättalvella käytimme. Jatkoimme siitä Melsan niskan yli Lepäisten talvitietä pitkin Lepäisille. Tällä tiellä sisareni Maila ja Heinosen Aino (myöhemmin Lehtonen) näkivät koulumatkallaan sinisiin pukeutuneen miehen Annan alueella. Veljeni Leevi ja pari Tammion miestä päättivät ottaa asiasta selvää. Heillä oli aseinaan taskuase ja kaksi katajasta vuoltua keppiä. Mies oli häipynyt.

Myöhemmin kevättalvella Tuomisen eli Käpylin Anna tuli käymään Aninkarissa. Hän oli tukevanpuoleinen vanhempi nainen, jolla oli muistaakseni teerenpilkkuja eli pisamia kasvoissa. Kerroimme kaikki, mitä asiasta tiesimme. Joillakin oli varmaan ollut hänen Kustavin osoitteensa ja oli kirjeitse asiasta informoinut. Merkeistä päätellen joku oli siellä tosiaan majaillut. Makuupatja oli jostain syystä köytetty saunan penkin alle. Huvittavaa oli, että anna oli tätä tekelettä ensin tökkinyt pitkällä seipäällä, koska hän oli epäillyt siinä olevan jonkinlaisen pommivirityksen.

Tämän käynnin jälkeen en enää Käpylin Annaa nähnyt. Hän myi tilansa, muistaakseni Uudenkaupungin maalaiskunnalle.

Blomrosien kausi Käpylissä

Kalastajaperhe Blomros saapui Lyökistä ja vuokrasi Käpylin tilan. Näin koko perheen ensimmäistä kertaa, kun he soutivat Isä-Alpertin tekemällä isohkolla veneellä Aninkarin ohi. Heillä oli neljä lasta, joista vanhin Reima oli ikäiseni. Muitten lasten nimet olivat Salme, Eino ja Erkki. Vuosi oli varmaan 1941. Äitini eli silloin vielä, mutta kuoli vuonna 1942 tammikuun lopulla. Aninkarin ranta oli melkein puuton ja katselin tulijoita äidin kanssa ikkunasta. -Miehellä näyttää olevan puhdas paita, totesi äitini sitten ykskantaan.

Minä olin tietysti iloinen uudesta kaverista, myöhemmin sitten istuimme Reiman kanssa vierekkäin koulussa. Lisäksi heillä oli veneessä pienikokoinen ruskea koira, Nalle nimeltään, tulin sitten pian tietämään. Perhe oli matkalla Vähään-Pirkholmaan, joka nykyään apean näköisenä seisoo tyhjillään.

Siihen aikaan usein naurukin helisi talon seinien sisäpuolella. Siihen aikaan oli tapana kutsua ihmisiä heidän kotisaarensa mukaan. Käytänkin näitä nimiä tästä eteenpäin. Käpylin Hilma (Reiman äiti) oli Pirkholman Lainan eli Laitun rippikoulukavereita ja he olivat sen jälkeenkin olleet nuorten riennoissa yhdessä. Hilma oli syntyään Telen ja hänen lapsuudenkotinsa oli Lyökin Kurjenkari. Alpertti oli kotoisin Rekissaaren kalastustilalta. Häntä ja Pirkholman Einoa eli Eikkua yhdisti lähinnä kalastusasiat. Mutta kyllä Alpertti kävi käveriaan auttamassa syyskynnössä ym. Eikulla kun oli vammautunut käsi. Hän oli aikoinaan sen loukannut puimakoneessa eli tappurissa. Yhdessä he joskus kesällä sousivat aika kauas silakkaverkolle, silakka kun keskikesällä on viileämmissä vesissä. Moottorista ei olisi paljon apua ollut, sillä petrooli ja muutkin polttoaineet olivat tiukasti säännösteltyjä. Kovasti piti säästää valaistukseenkin käytettävää petrooliakin.

Kovasti samankaltaista oli Aninkarin ja Käpylin perheitten elämä siihen aikaan. Molemmissa talouksissa oli yksi lehmä, jolle ostettiin heinät Vohdensaarelta ja tuotiin isommalla proomupaatilla soutamalla, kesällä ja joskus talvellakin lisäheiniä tai olkia hevosella. Laidunta lehmille oli molemmissa paikoissa. Muutamaa lammastakin pidettiin. Kutomiseen ja parsimiseen tarvittavat villalangat valmistettiin oman lampaan villasta. Meille lapsille eläimet olivat kuin perheen jäseniä. Lämpimään navettaan mennessä eläimet ikään kuin tervehtivät ääntelyllään. Olimme jossain mielessä etuoikeutettuja nykyajan lapsiin verrattuna.

Iso ongelma sota-aikana oli saada viljatuotteet riittämään. Kuljin talvella Reiman kanssa yhdessä koulumatkaa ja tuli joskus poikettua sisällekin Käpylissä. Kerran sisälle astuessamme lehahti lämmin ilma ja vastapaistetun leivän tuoksu vastaamme. Kotiin lähtiessäni antoi Hilma minulle lämpimän hyvältä tuoksuvan leivän kotiin vietäväksi. Se oli tuollainen paksunpuoleinen reikäleipä, hieman hapahko. Monessa eri maassa olen erilaista leipää syönyt, mutta yhtä maukasta leipää vaan en ole saanut syödäkseni.

Hilma oli verbaalisesti hyvin lahjakas ihminen, joka kirjoitti runoja. Joskus niitä näki julkaistunakin. Suurin osa sinikantisiin vihkoihin kirjoitetuista runoista on tainnut hävitä, valitettavasti. Kun hän sitten vanhana leskenä pääsi Uuteenkaupunkiin palvelutaloon, oli hän kovin iloinen lyhyen kirkkomatkan vuoksi.

Alpertti oli tuollainen monitaitoinen saariston kalastaja. Hän työskenteli hirsirakennuksilla, laitureiden teossa ja kyllä venekin hänen käsistään syntyi. Halonhakkuuta oli siihen aikaan aina saatavissa. Saariston puut olivat sitkeitä ja paksuoksaisia, ei se mitään kovin rahallista työtä ollut. Kalastus oli Alpertille yhtä paljon elämäntapa kuin elinkeino. Oli varmaan jotenkin siihen jo lapsuudestaan asti kiinni kasvanut.

Kovin monta vuotta eivät Blomrosit asuneet Käpylissä, vaan he asuivat Vesikarissa jo sodan loppuvaiheissa. Sieltä sitten lapset varttuivat ja hakeutuivat omiin ammatteihinsa. Tarmokkaita ja yritteliäitä ihmisiä, kuten saaristolaiset yleensäkin.

Blomrosien jälkeen Käpyliin asettui eläkkeelle jäänyt luotsi Merilä vaimonsa Varman ja tyttärensä Raijan kanssa. Minulla oli perheeseen aika vähän kontakteja, johtuen varmaan siitä, ettei perheeseen kuulunut omaa ikäluokkaa.

Nykyään Käpylin saari on kesämökkiyhdyskunta. Toinenkin ympärivuotinen asunto on ollut Käpylissä. Se oli pikkumökki, jonka Santeri Oravila -niminen poikamies rakensi Käpylin Aninkarin puoleisen lahden rannalle vastapäätä Vähä-Rukkimaata. Paikalla on nykyisin kesämökki.