Lehtisen sukua vuonna 1964.

Kun me Lehtiset muutimme Lepäisten louhoskylästä Tammion saaren kupeessa sijaitsevaan Aninkariin, oli perheessämme neljä kivityöstä toimeentulonsa ansaitsevaa miestä. Isä August Lehtinen oli silloin 48-vuotias. Hän oli hakannut katukiviä suurimman osan elämästään. Hän oli koko avioliittonsa ajan tallettanut rahaa pankkitilille päämääränään hankkia oma koti perheelleen. Hän oli nyt saavuttanut päämääränsä. Olin perheen toiseksi nuorin, silloin seitsemänvuotias . Tammion asukkaat opin vähitellen tuntemaan. Hyviä naapureita olivat kaikki, avuliaita ja ystävällisiä. Aninkarin ja Tammion välinen salmi oli yhdestä kohtaa niin matala, että siitä kesällä pystyi kahlaamaan ylitse. Ainakin yhden kerran Tammion lehmät ilmestyivät piha-aittamme taakse. Se oli meistä lapsista kovasti hauskaa. Nykyään siinä on maantie joka jakaa saaren pituussuunnassa. Pohjoisrannalla saarta oli Helsinkiin muuttaneen saaren edellisen omistajan Erkki Miettisen kivilouhos kraanoineen ja pajoineen. Kiviala oli vielä tuolloin vauhdissa. Pian alkava suursota lopetti tämän toiminnan melkein tyystin moniksi vuosiksi. Mutta näinä viimeisinä muisteleminani rauhan vuosina 1938-1939 syksyyn asti käytiin Tammioltakin kivitöissä. Vapaa aikoina tehtiin kotitöitä, rakennettiin uusia koteja, viljeltiin maata ja kalasteltiin, kaikkea tällaista. Lähimmät naapurimme Tammiolla olivat Heinosia, kantatalon omistajia. Muistan vanhempieni kutsuneen heitä vanha-Heinosiksi. Heillä oli neljä lasta, joista kahdella oli omat itse rakentamansa talot. Viljo Heinosen taloa nykyisen altaan puolella kutsuttiin Pohirannaksi, kun Kalle Heinosen paikasta puhuttaessa jostain syystä mainittiin aina molempien omistajien nimet. Mentiin käymään Kallen ja Helmin luona. Heillä oli Aino-niminen tytär, joka oli vanhempien sisartenikin kaveri. Nuorimman sisareni kaveri taas oli Kuusiston Asta, joka vanhempineen alkuun asui äidin kotitilalla. Mitenkään yksinäiseltä ei eläminen silloin tuntunut, kyläilemään saattoi mennä sen koommin etukäteen ilmoittelematta. Eikä ilmoitteluun ja kutsumisiin samoja mahdollisuuksia ollutkaan kuin nykyjään. Saaren ainoa puhelin oli Luotoahoilla. Ompeluseuroista kyllä pyrittiin tiedoittamaan. Kyllä niissä aina väkeä oli, miehiäkin. Petroolilamppu riippui katosta ja juotiin sota-aikana kahvikorviketta. Sodan jälkeen yleistyivät Petromax-lyhdyt, joissa taisi olla vähän liiankin kirkas valo. Sähköt saareen saatiin 60-luvulla. Sitten tuli vielä maantiekin.

Kiviteollisuuden kaltaista työllistäjää ei kuitenkaan enää Tammioon ilmaantunut. Tammiolta alettiin käydä maantietä myöten Uudessakaupungissa töissä. Vanhempi väki jatkoi viljelyksiensä hoitamista. Välittäjät hakivat nyt omenoita pakettiautoilla kotoa. Pienempiä eriä kuljetettiin linja-autossa torille myyntiin. Kalaranta alkoi menettää merkitystään saaristolaisten myyntipaikkana. Tähän tietysti vaikutti myös markettien kylmätiskit ja ulkomainen tuonti.

Tilamyyntiä kesäisin on tullut jonkin verran maantien myötä. Mökkiasutus on kasvamaan päin. Varsinaiset hyötykotieläimet ovat kokonaan hävinneet. Lehmiä kai pidettiinkin entisaikoina paljolti omaa tarvetta varten. Ei sitä maitoa oikein päivittäiseen tarpeeseen voinut kaupungistakaan hakea. Nykyään tietysti sekin onnistuu, kun on jääkaapit ja maito on paketeissa. Heinät ja oljet tuotiin Tammioon Vohdesaarelta, joskus talvella kauempaakin. Kesällä vähäruokaiset maatiaislehmät löysivät ravintonsa metsistä ja rannoilta. Lampaitakin pidettiin ja niille tehtiin kesällä lehtikerpoja. Villavaatteet tehtiin pääasiallisesti kotona. Rukki ja karstat olivat melkein joka talon tuvassa. Lepäisillä Stoltin mökissä Tuija- ja Fanni-nimiset naiset kutoivat koneella villapaitoja ja housuja.

Kuusiston Elli ja Toivo olivat ostaneet Urholan tilan Tammion Vohdensaaren puoleisesta päästä. Heillä oli saaren ainoa hevonen, sillä suoriutuivat muutkin tammiolaiset ajoistaan ja peltotöistään. Hevoset vaihtuivat jossain vaiheessa traktoreihin. Kyllä Tammiolta ennen maantietäkin jonkin verran käytiin Uudessakaupungissa ansiotyössä. Zachariassenin sahan puutavaralaivoja käytiin lastaamassa. Vastapäätä Kaitun saarta talonsa rakentanut Aarne Aaltonen kävi joskus sahan lautatarhallakin töissä. Pöytyältä avioliiton myötä Tammioon muuttanut Lehtilä oli joskus merilläkin, samoin Viljo Heinosen poika Jarkko nuoruudessaan, sittemmin hän suoritti pitkän päivätyön Kemiran palveluksessa. Eräs tammiolaisten kannalta merkittävä asia oli postilaatikon ilmestyminen Luotoahon rantaan. Posti saapui kolme kertaa viikossa. Sitä kuljetti August Lindström Putsaaren lähellä olevasta Pohjasten saaresta. Hän oli jo vanhempi mies. Matkaa kertyi yhteen suuntaan noin 15 km. Oli siinä melkoinen urakka tottuneellekin saaristolaiselle. Tyttären Eila Junttilan kertoman mukaan hän oli kerran pudonnut jäihin, onneksi mies sentään pelastui, laukku vain jäi.

Luotoahoilla oli tämä nykyjään antiikkinen seinäpuhelin, josta puhelut menivät Vohdensaaren keskuksen kautta. Väinö Luotoaho oli Suomen Kiviteollisuuden työnjohtajia, joten puhelin oli tarpeen. Olihan se muillekin jonkinlainen turvatakuu hätätapausten varalle. Vaikka kyllä melkein kaikki asiat olivat oman tai naapureiden avun varassa. Luotoahoilla oli myös sellainen ihmekapinen kuin kidekone. Se oli tuollainen luureilla eli korvakuulokkeilla varustettu radio. Radioita oli joillakin ja ne toimivat anodilla ja akulla. Akut vietiin nykyisen Suolaspuorin vieressä olevan myllyyn ladattavaksi. Varttuneempi väki kuunteli uutisia ja hartaushetkiä. Hyvin tärkeitä olivat säätiedot. Nuorison viikon kohokohta oli metsäradion sävelradio, jossa soitettiin aikakauden iskelmiä. Markus-sedän lastentuntiakin kuunneltiin. Radiota ei ihan rajattomasti kuunneltu, koska akun lataus maksoi. Aikakauslehtiä tilattiin ja joskus niitä kierrätettiin naapurien välillä. Kun Heinosen mamma tuli Aninkariin kylään, hän toi nipun Nyyrikki-nimistä aikakauslehteä. Se oli puhtaasti kaunokirjallinen tuote, joka kuvasi ihmisten elämää maaseudulla siihen aikaan. Kun sitten äitini kuoli sota-aikana kotonaan taudin uuvuttamana oli Heinosen mamma laittamassa häntä viimeiselle matkalle. Hän selitti hyvin rauhallisesti, ettei kuolemaa tarvitse pelätä, se on hyvin luonnollinen asia. Sitten hän siteerasi raamattua: "Älkää peljätkö niitä jotka tappavat ruumiin, kavahtakaa niitä jotka tappavat sielun". Silloin elettiin tammikuun loppua vuonna 1942. Paljon saimme muutenkin apua Heinosilta. Kuusiston Elli ja hänen veljensä Vieno Heinonen olivat meillä Aninkarissa paperoimassa huoneita. Heinosen väki opasti meitä pellavan viljelyssä ja valmistuksessa. Heillä oli loukut mukanaan ja talkoilla se loukutettiin. Vanha-Heinonen ja Vieno, hänen poikansa olivat mestareita, kun uusittiin navetta-heinäladon pärekatto. Viljo Heinonen suoritti kotiteurastukset meille ja muillekin lähiympäristössä. Monenlaista ammattiapua saatiin myös toisen salmen takaa Vähä-Pirkholmasta. Luontaistalous ja monenlaiset osaamiset olivat tyypillisiä siihen aikaan saaressa asuville.