Kaarlo ja Hilma Tammi

Aninkari-niminen pikkutila on erotettu Vohdensaaren kylän Vestilän tilasta. Vanhoista kauppakirjoista selviää, että ensimmäiset asukkaat ovat olleet koneenkäyttäjä Kaarlo Evert Tammi ja hänen vaimonsa Hilma. Maapohja oli ensin vuokralla, mutta myöhemmin he ostivat sen omaksi. Talon rakentaminen aloitettiin vuonna 1911. Kaarlo ja Hilma olivat sukua Tammion Heinosille ja Heinosen pappa auttoikin heitä rakennustöissä.

Aninkari 1950-luvulla.	Aninkari suurten omenapuiden varjossa

Vuonna 1918 tilan osti merikapteeni Kallinen. Vaimo Hanna oli Iso-Pirkholman tyttäriä. Tilalla oli tällöin jo päärakennus, navetta, sauna ja kellari. Jo vuoden päästä tila myytiin kivityömies Aleksander Nybergille ja hänen vaimolleen Hulda Sofialle. He tulivat Helsingin seudulta. Hulda Sofia oli syntynyt vuonna 1866 Kirkkonummella. Aleksander kuoli jo 24.5.1919 eli hän ehti asua Aninkarissa vain muutaman kuukauden. Leskirouva Kaarin-tyttären kanssa jäi Aninkariin. Melko pian heille tuli kai alivuokralaiseksi nuori kivityömies Erkki Miettinen, joka vuonna 1920 avioitui Kaarinin kanssa. Erkki Miettinen oli tuolloin 21-vuotias. Aninkarin pystysuoraan rantakallioon on kauniilla antikvakirjaimilla kaiverrettu nuorenparin nimikirjaimet. Aion kuurata ne paremmin esiin ensi kesänä. Vuosiluku siinä on 1919. Heillä oli myöhemmin Pentti-niminen poika. 1960-luvulla maantien valmistuttua Aninkariin hän kävi katsomassa lapsuutensa kotia.

Vuonna 1938 Miettiset muuttivat Helsinkiin ja tilan osti taaskin kivityömies, August Engelbert Lehtinen ja vaimonsa Aina Elina. Tämän kirjoittajan vanhemmat siis. Suurin osa tilasta on tätä kirjoittaessani vielä saman suvun hallussa. Edellä olevat tiedot edellisistä omistajista sain kokoon käytyäni läpi näihin kauppoihin liittyviä asiakirjoja. Vanhimmat kauniilla käsialalla käsin kirjoitettuja. Asiat olivat hyvin tarkkaan kirjattu papereille. Hyvä asia sinänsä, tällä tavoin vältettiin epäselvyydet myöhemmin. Muotopuoli näytti myös olevan tärkeä. Seuraavassa pieni ote Suomen suuriruhtinaskunnan aikaisesta asiakirjasta: Tähän päätökseen tyytymätön saa siihen hakea muutosta Hänen Keisarilliselle majesteetilleen osotetulla alamaisella valituskirjalla. Miten paljon Keisari sitten ehti näihin kaikkiin valituskirjoihin tutustua, onkin jo arvailujen varassa. Mitä tulee säätyeroihin, esiintyy kahdessa perättäisessä lauseessa kivityömiehen vaimo, mutta merikapteenin rouva.

Ilmakuva Aninkarista 1950-60-luvulta

Hyvin tarkkaan erotettiin entisaikaan perunkirjoituksessa esineet, heikkokuntoisetkin. Äitini perunkirjoituksessa mainittiin potkukelkka, joka kaarsi koko ajan vasemmalle. Kelkkaa piti nostella aina välillä ja korjata suuntaa. Suurella merenselällä se olisi kai tehnyt täysympyrän ja palannut lähtökohtaansa. Perunkirjoituksessa mainittiin myös pöytäkello. Se oli yhtä kuin vanha herätyskelloromu. Se kyllä kävi, tikitti ahkerasti, mutta edisti tavattomasti, mistä syystä me lapset saavuimme yleensä aina koulun pihalle liian aikaisin. Varhaisin sallittu aika oli saapua varttia vaille yhdeksän. Joskus lymyilimme rannassa olevan ladon takana niin kauan, että myöhästyimme. Ei siitä sen pahempaa seurannut. Piti vain nöyrästi ja vähän häpeillen tiedustella, että voiko opettaja antaa anteeksi. Kyllä toisaalta tiukkakin järjestys koulussa on tarpeen.

Me Lehtiset muutimme Lepäisten vuokra-asunnosta Aninkariin helmikuussa 1938. Silloin oli hyvin lauha talvi ja jäät olivat heikonpuoleiset. Edelliset omistajat myivät tavaransa pihalla huutokaupalla. Väkeä oli paljon ja piha oli paikoin liukaskin, johtuen lauhasta säästä. Siihen aikaan huudettiin esineitä arkikäyttöön. Joku esimerkiksi tarvitsi kirnun ja sai sen huutokaupasta. Kalanpyydykset ja työkalut tekivät aina kauppansa. Mutta kyllä käytetyille vaatteillekin ostajat löytyivät.

Lehtisen sukua vuonna 1964.

Olin 7-vuotias muuttaessamme Aninkariin. Alkuun tuntui hiukan yksinäiseltä. Paras kaverinikin Mailan Seppo jäi Lepäisille. Kyllä sitä tietysti lapsi mukautuu. Lepäisten kylä oli hyvin vilkas ja eläväinen kylä siihen aikaan. Paitsi ihmisiä siellä oli paljon kotieläimiä ja niitä varten paljon monenlaisia aitoja. Tämä varmaan oli tyypillistä muillekin maalaiskylille siihen aikaan, Vohdensaarellekin. Kaiken kaikkiaan hienoja ja virikkeitä tarjoavia kasvuympäristöjä lapsille. Olihan sitä Aninkarissakin ainakin alkuun jotakin jännää, rakennuksissakin riitti koluamista. Oli myös jyrkkiä kallioita ja suuria kiviä. Aivan erikoinen siirtolohkare oli sileällä kalliolla vastapäätä Tammion saarta. Sitä pystyi käsin heiluttamaan ja sen kielekkeen alla säilyi kuivana sateella. Saattoi se kyllä olla vaarallistakin. Kiven päälle kapuaminen ilman tikkaita oli mahdoton tehtävä. Tätä kiveä ei enää ole, se on räjäytetty pois tienrakentamisen yhteydessä.

Talon vinttiinkin oli edellisiltä omistajilta jäänyt yhtä sun toista, ei kyllä mitään arvokasta. Siellä oli mm. Helsingin Sanomat, jossa oli paljon valokuvia Britannian kuninkaan Yrjö V:n kruunajaisista. Veljensä Edvard oli joutunut luopumaan kruunusta avioiduttuaan amerikkalaisen aatelittoman naisen kanssa. Heidän liitostaan ja rakkaudestaan oli tehty hyvin romanttinen gramofonilevy. Sotareissulle jäänyt Kaino-veljeni soitteli sitä usein. "Vaik' unta kruunun vallat" näin se alkoi. Toinen hänen mielilevynsä oli Usko Kempin "Mökin pienen ja sievän järven rannalle". Mökin rakentamista hän suunnittelikin, paikkakin olisi nykyään järven rannalla, tosin tekojärven. Rannan läheisyys oli hänestä mukava juttu, varsinkin kesähelteellä.

Merestä oli kerran löytynyt luonnonkorkkinen paksulla kankaalla päällystetty, maalattu pelastusrengas. Siitä oli lapselle paljon iloa. Kerran löytyi hollannikas, yhdestä puusta koverrettu puukenkä.

Eläimet olivat oma lukunsa. Meillä pidettiin lehmää, jolle kesällä lainaproomulla soudettiin talviset heinät Vohdensaarelta. Joskus kai tuotiin olkia talvikelillä hevosellakin. Yhden kerran oli meillä sikapossukin. Porsas tuotiin Torlahden kartanosta. Veljeni toivat karilla makaavasta laivasta sille pari soijasäkkiä. Luvan kanssa ja talvikelillä. Kun tuli sota, ei enää voinut pitää sikaa. Vilja kun meni kortille, eikä sitä ollut riittävästi edes ihmisille. Tästä syystä meillä keitettiin usein perunapuuroa, koska se säästi jauhoja. Muutamaa lammastakin pidettiin. Oli koiria ja kissojakin. Kerran toimme sisareni kanssa ihan omin lupinemme kaksi kissanpoikaa. Miettiset olivat tehneet talomme ulkoeteiseen oman sisäänkäynnin kissalleen. Samoin kissalla oli omat kulkuaukkonsa myös heinälatoon ja rantapuoriin.

Kaikki oli siis hyvin siihen asti, kunnes sota alkoi vuonna 1939 marraskuussa. Kaino-veli katosi rintamalla, toinen veli sentään palasi sodan päätyttyä kotiin. Äitimme kuoli tammikuun lopulla 1942 vain hiljattain 51 vuotta täyttäneenä. Kaikkihan jollain lailla kuolevat. Kadonneen ihmisen kohtalo vaan jää askarruttamaan omaisia. Sota-aika oli hyvin ankeaa meille aninkarilaisille. Toisaalta paljon vaikeampiakin olosuhteita oli silloin.

Seija Lehtinen torjumassa tuholaisia ja kasvitauteja.	August Lehtinen tutkii omenasatoa.	Omenasadon korjuuta Aninkarissa.

August Lehtinen 73-vuotiaana

Sota-aikana isäni, leski ja yksinhuoltaja, August Lehtinen innostui istuttamaan omenapuita. Tonttimme oli etelään viettävä löysämultainen rinne, paras mahdollinen. Se oli aivan oikeaan osunut toimenpide, koska kesti pitkään, ennen kuin tuontihedelmiä alettiin tuoda Suomeen. Omenista saatiin tuloja, kun palkkatöitä oli vähän ja ikääkin alkoi isällä olla.

Joskus 1950-luvulla saatiin ensimmäinen pieni moottorivene. Sitten vähän myöhemmin tuli puhelin. 1960-luvulla muuttuivat olosuhteet täysin. Ensin saatiin sähkö ja sitten maantie. August Lehtinen asui Aninkarissa vuonna 1974 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Hän sairasti vain kahdeksan vuorokautta ja oli kuollessaan 84-vuotias.