Olosuhteet ja edellytykset

Pääosa Vohdensaaren kyläkeskuksen alueesta on erittäin mäkistä ja karuhkoa kivennäismaata, jossa muokkauskerroksessa on runsaasti pientä irtokiveä. Peruskallio on hyvin lähellä maanpintaa ja nousee monin paikoin näkyviin paljaina kalliomuodostelmina. Pelloilta raivausvaiheessa kerätyt kiviröykkiöt eli "varejat" ovat hyvin tyypillisiä kylämaisemalle. Pehmeämpiä peltoja löytyy tuoreemmilta entisen merenpohjan alueilta, kuten Kuljun, Isoluodon, Rajalahden ja osaksi Isoniityn alueilta.

Kiviaitaa

Peltolohkot ovat tyypillisesti pieniä ja muodoiltaan epämuotoisia, josta johtuen esimerkiksi suunnitelmallista salaojittamista ei Vohdensaarella ole tehty, kuten monin paikoin tehtiin 1950-1960 -luvulla, jolloin maatalouden koneellistuminen vilkastui. Avo-ojitusta esiintyy edelleen jonkin verran.

Maatalouden harjoittaminen 1900-luvun alusta aina 1930-luvulle saakka oli Vohdensaarella "hengen pitimeksi" tapahtuva elämisen muoto, joka perustui pitkälti omavarais- ja vaihdantatalouteen. Tosin jo silloinkin oman tarpeen ylittävät tuotteet pyrittiin markkinoimaan paikalliseen kulutukseen. Maataloustöiden ja karjanhoidon lisäksi tilojen naisväen tekemillä käsitöillä, ompelemisella, kankaankudonnalla ym. toiminnalla oli erittäin merkittävä vaikutus perheen toimeentulolle. Lisäksi kalastuksella sekä metsästyksellä oli myös merkittävä asema toimeentulon hankinnassa.

Sotien jälkeisinä vuosina 1940-luvulla pula-aika ja säännöstely ohjasi ja rajoitti voimakkaasti tuotannon muotoutumista. Rajoitusten ja säännöstelyn vähetessä sekä markkinatalouden voimistuessa kasvoi myös maataloudessa rahan tarve. Tällöin alkoi tuotanto maataloudessa monipuolistua ja erikoistuminen vallata alaa. Tilakokojen ollessa kylässä suhteellisen pieniä, edellytti myös toimeentulon hankkiminen erikoistumista kasvinviljelyksessä ja monipuolista karjanhoitoa, jonka avulla pellolta korjattavat viljat ja rehut jalostettiin kotieläintuotteiksi.

Viljelymenetelmien tekninen kehitys

Hevosvetoiset maatalouskoneet olivat hallitsevassa asemassa vielä pitkälle 1950-luvun alkuun. Hevosella oli muutenkin keskeinen asema tilan toiminnoissa. Sillä kuljetettiin niin ihmiset kuin monenlaiset tavaratkin. Myös metsätöissä hevosella oli keskeinen asema. Maanmuokkauksessa puurunkoisten koukku- ja kääntöaurojen tilalle olivat vuosien mittaan tulleet metallirakenteiset kääntöaurat. Pienimmät 8 tuuman kääntöaurat saattoivat olla jopa yhdellä hevosella vedettäviä, mutta 9 ja varsinkin 10 tuuman Fiskarsin kääntöauraa vedettiin aina parihevosilla.

Kylvömuokkaukseen eli äestykseen olivat aikanaan risukarhien tilalle tulleet puurunkoiset suorapiikkiset äkeet. Seuraavassa vaiheessa muokkaus tehostui ja nopeutui huomattavasti kun käyttöön tulivat pyörivät esim. "Sampo" ja "Hankmo" -merkkiset äkeet, joiden päällä parihevosten vetämänä "äestinpoika" saattoi seistä. Pyörivien äkeiden ohessa käytössä oli metallirakenteinen raapiva jousiäes, jolla muokkaussyvyyttä voitiin tehokkaasti säätää. Tämä oli huomattava kehitys kiinteäpiikkisestä äkeestä.

Äestämässä

Omavaraistalouden aikaan ei kemiallisia ostolannoitteita juurikaan ollut saatavilla, saatikka että niitä olisi pystytty ostamaan. Lannoitteena käytettiin kotieläintalouden oheistuotteena syntynyttä karjanlantaa, joka yleensä ajettiin pelloille pattereihin lumikelien aikaan. Pattereista lanta sitten levitettiin pelloille ennen kylvömuokkausta.

Kemialliset maanparannusaineet eli "apulannat" kuten niitä yleisesti kutsuttiin, tulivat yleisempään käyttöön Vohdensaarella vasta 1940 - 50 -luvulla ja ne olivat silloinkin vielä yksiravinteisia. Fosforilannoitteena käytettiin luujauhoa ja "tuomaskuanaa" jota valmistettiin terästeollisuuden jätteenä syntyvästä kuanasta, kunnes tulivat superfosfaatti ja muut keinotekoiset fosforilannoitteet. Kalilannoitteena käytettiin kalisuolaa ja typpilannoitteena kalkkisalpietaria joka pitkään oli norjalaista alkuperää. Voimakkaasti myrkyllistä kalkkityppeä käytettiin ennen hormonivalmisteita rikkakasvien torjuntaan. Kalkkitypellä oli myös selvä lannoitusvaikutus sen sisältämän typen ja kalkin ansiosta. Maan happamuuden poistoon olivat kalkkikivestä jalostetut tuotteet olleet käytössä jo pitkään. Yksiravinteisia lannoitteita saatettiin tilalla sekoittaa ennen levitystä yhteen, jolloin selvittiin yhdellä levityskerralla. Pitkään väkilannoitteiden levitys tapahtui myös käsin, mutta lannoitteiden käytön yleistyessä tulivat markkinoille hevosvetoiset lannoitteenlevittimet.

Kyntämään lähdössä

Ensimmäisen kerran lienee traktori ollut Vohdensaaren pelloilla muokkaustöissä 1940-luvun lopussa. Tällöin ainakin Jaakkolan tilan vuokraisännän Martti Dahlbergin pelloilla nähtiin piikkipyöräinen traktori, joka veti perässään kahta hevosvetoiseksi tarkoitettua pyörivää "Hankmo" -äestä tai vastaavaa. Nopeasti tämän jälkeen myös Vohdensaaren tiloille hankittiin ensimmäiset omat traktorit. Vuolan tilalle hankittiin ensimmäinen Zetor-merkkinen traktori vuonna 1953, sitten myös Jaakkolan tilalle hankittiin Zetori, Vestilään ja Kinnalaan Porschet ja Rauhalaan pikku Valmetti. Traktorit, niiden käyttöominaisuudet ja työkoneet olivat heti yleistyessään erittäin nopean kehityksen kohteena. Pian myös Vohdensaaren pelloilla yhä useampi hevosvetoinen työkone oli vaihtunut traktorikäyttöiseksi.

Havaintoja eräiden kasvien viljelystä ja sadon korjuusta

Peruna on ollut Suomessa pitkään eräs perusruoka-aineistamme. Perunan istutus suoritettiin varsin pitkään käsityönä, ensin koukkuauralla ja sittemmin "sahralla" avattaviin vakoihin. Perunaa saatettiin istuttaa myös muokkaamattomaan peltoon tiputtamalla siemenperunat suoraan kyntöauran vakoihin. Vasta kun eräillä tiloilla alettiin erikoistua perunanviljelyyn, otettiin käyttöön traktorivetoiset istutuskoneet.

Perunapellolla	Perunannostossa

Perunan nosto Vohdensaarella tehtiin myös varsin pitkään käsipelillä kuokkaa apuna käyttäen. Seuraavassa vaiheessa alettiin ajamaan perunapenkki, "sänki", auki sahralla ja lopputyö tehtiin edelleen kuokalla käsityönä. Kuokkimista helpottamaan tulivat viimein hevosvetoiset heittopyöräkoneet, jolloin ihmisten tehtäväksi jäi kerätä maanpinnalle hajalleen levittyneet perunat. Myöhemmin tulivat käyttöön traktorivetoiset elevaattorikoneet, jotka nostivat perunat vaon kerrallaan yhtenäiselle karhelle. Sittemmin nostokoneista on tullut lähes automaattisia, niin että ne keräävät perunat jo suoraan laatikoihin.

Evästauko perunamaalla

Noston jälkeen perunat ja juurekset laitettiin säilöön maakellareihin. Kellaritilojen niukkuudesta johtuen osalle sadosta saatettiin tehdä pellolle ns. "purmuja". Purmun rakentaminen aloitettiin kaivamalla pellonpintaan n. 20-30 cm syvä kuoppa ja kasaamalla kaivettu multa kuopan ympärille. Kuopan pohjalle levitettiin kerros kuivia olkia ja niiden päälle ajettiin säilöön laitettavat perunat tai juurekset noin reilun metrin korkuiseksi kasaksi. Peruna- tai juureskasa peitettiin kauttaaltaan olkikerroksella, joka puolestaan peitettiin n. 10-15 cm paksulla multakerroksella. Purmun päihin ja harjalle jätettiin mullalla peittämättä tuuletusaukot joiden kokoa muuttamalla tai kokonaan sulkemalla voitiin säädellä purmun sisälämpötilaa.

Heiniä tarvittiin sisäruokintakauden rehuksi niin hevosille kuin muullekin karjalle. Ennen kun heinää alettiin viljellä varsinaisena viljelykasvina, heiniä kerättiin rantaniityiltä ja "suolakoilta". Suolakoiksi kutsuttiin usein vesijättömailla olevia luonnonvaraisia rantaniittyjä, joita ei vielä voitu ottaa varsinaiseen peltoviljelykäyttöön. Esimerkiksi Limperinpuhdin perällä oli tällaista suolakka-aluetta, josta korjattiin luonnonheinää ja jota aluetta käytettiin myös loppukesästä laiduntamiseen.

Heinäpellolla

Viljelyn voimaperäistyttyä myös heinästä tuli pelloilla viljeltävä kasvi. Karjatiloilla viljelty heinä oli vuoroviljelykierrossa tärkeä kasvi, sitä oli peltoalasta yleensä n. 1/3. Heinänurmena peltoa pidettiin noin kolme vuotta, jolloin muokkauskerros sai levätä ja sen rakenne palautua. Aluksi viljellyn heinän niitto suoritettiin viikatteella ja heinä kuivattiin maassa "rukoissa", kunnes seiväskuivatus yleistyi. Myös heinän kaato koneellistui niin, että Vuolan tilalle hankittiin niittokone vuonna 1924 ja pian sen jälkeen kylän neljä muuta taloa hankkivat yhteisen, kahdella hevosella vedettävän niittokoneen. Seipäillä kuivatetut heinät korjattiin yleensä joka peltolohkolla olevaan latoon, josta ne talven mittaan kuljetettiin kotiin eläinten rehuksi. Paalauskonetta alettiin käyttää vasta 1980-90-luvulla, kun heinän kuivatus maassa pöyhimällä alkoi yleistyä.

Tröpinkoivu

Heinän korvikkeeksi varsinkin lampaille tehtiin kesällä lehtipuista, etupäässä koivuista, "lehtikerppuja", jotka kuivattiin ja varastoitiin ulos taivasalle pyöreisiin kekoihin, joista ne talvenaikana noudettiin eläinten ravinnoksi. Näistä ajoista muistuttavat vieläkin muutamat kylämaisemassa olevat ns. "tröpinkoivut".

Viljakasvien kylvöön Vohdensaarelle tulivat ensimmäiset hevosvetoiset kylvökoneet Laulan ja Vuolan tiloille 1930-luvun lopulla. Aiemmin siemenet oli kylvetty käsin, kylväjän vatsan päällä olkahihnoilla kannettavasta, puisesta tai metallisesta, vakasta ja sekoitettu siemenet multaan piikkiäkeellä.

Ohra oli aikaisemmin maamme vanhin ja yleisin leipäviljakasvi. Vasta 1930-luvulla alettiin rukiin ja ohran ohella leipäviljaksi kasvattamaan vehnää. Ensimmäinen jalostettu vehnälajike "Timantti" tuli viljelykseen vuonna 1928. Ohrasta on myöhemmin tullut kauran ohella tärkein rehuviljakasvi, joskin osasta siitä tietenkin edelleen jalostetaan ihmisravintoa.

Vuoden 1910 tienoilla kylän puimaosuuskunta hankki viljan jauhatukseen oman myllyn, jota käytettiin höyrykoneella. Myöhemmin viljat jauhatettiin myös joko Kalannin Männäistenkosken partaalla olevassa myllyssä tai kaupungissa Sorvakon sillanpielessä sijainneessa myllyssä.

Rukiin leikkuuta

Viljakasvit leikattiin ennen aikaan pääasiassa viikatteella ja kuivatus tapahtui seipäillä. Ruis leikattiin aikanaan sirpillä, mutta myös viikatteella. Leikatut rukiit sidottiin olkitupoilla lyhteiksi, jotka sitten nostettiin pystyyn tähkät ylöspäin kuhilaaksi ja päälle asetettiin yksi lyhde alassuin hatuksi, sateen suojaksi. Ennen leikkuupuimurien tuloa nähtiin mm. Vestilän tilan pelloilla myös hevosvetoinen elonleikkuukone, joka sitoi kaadettavan viljan lyhteiksi, jotka kuivattiin seipäillä.

Lähinnä rukiin puintia ja kuivatusta varten oli aikoinaan kylän joka talossa riihi, jossa vilja kuivattiin ja puitiin varstoilla. Vaikka kylälle oli hankittu puimakone, suoritettiin rukiin puinti silti vielä pitkään riihissä. Riihtä lienee käytetty rukiin puintiin Vohdensaarella viimeksi 1940-luvun puolivälissä. Myöhemminkin riihtä lämmitettiin ja käytettiin pellavan kuivatukseen.

Puimaosuuskunta Vohdensaarelle perustettiin jo vuonna 1908, tällöin osuuskunta hankkii jäsentensä yhteiseen käyttöön Lokomobil-merkkisen höyrykoneen ja muiksi laitteiksi ainakin myllyn ja pärehöylän. Ensimmäisen kerran Vohdensaarella käytetty puimakone lienee olleen lainassa Kalannin puolelta. Pian puimaosuuskunta kuitenkin täydensi laitteistoaan myös puimakoneella. Voimakoneena käytettävää höyrykonetta käytti yleensä asiaan vihkiytynyt "konemestari". Esim. Leonard Kinnala oli 1940-50-luvulla tällainen konemies. Myöhemmin höyrykone korvattiin vesijäähdytteisellä maamoottorilla, kunnes traktori korvasi myös sen voimanlähteenä.

Pärehöylä toiminnassa.	Pärehöylä

Puimaosuuskunnan höyrykoneella pyöritetyllä pärehöylällä valmistettiin rakennusten kattamiseen tarvittavat kattopäreet. Kattopäreiden valmistaminen oli 1920-30-luvulla kylällä niin laajaa toimintaa, että niitä myytiin saariston asukkaiden tarpeisiin aina Ahvenanmaata myöten.

"Tappuripäivä"

Puintiaikana puimakone ja höyrykone kiersivät talosta taloon, samoin kuin väkikin, sillä "tappuripäivinä" tarvittiin väkeä työhön pitkälti toistakymmentä henkeä, kun elot ajettiin hevosella suoraan pellolta puintipaikalle.

Tappuripäivän työnkulku ja väen tarve muodostui seuraavasti. Puimakone ja sitä käyttävä voimakone siirrettiin ja asennettiin seuraavalle käyttöpaikalle valmiiksi yleensä jo edellisenä iltana. Myös höyrykone oli aamulla esilämmitettävä niin, että se töiden alkaessa oli jo "täydessä höyryssä".

Pellolla tarvittiin 1-2 henkeä nostelemassa hankoilla elot seipäiltä hevosten vetämiin elokärryihin. Usein pellolla oli myös yksi lapsi haravoimassa seipäänalustat puhtaiksi. Ajomiehiä ja hevosia tarvittiin matkasta riippuen 2-4 kuljettamaan puitavat elot pellolta puintipaikalle, joka yleensä sijaitsi lähellä tilan talouskeskusta. Ajomies tyhjensi elokuormansa mahdollisimman tasaista tahtia suoraan puimakoneen syöttöpöydälle, josta "syöttäjä" syötti elot puimakoneen kitaan, jossa tarkkaan kullekin viljalaadulle säädetyt varstat irrottivat jyvät tähkistä. Puimakoneen eri osissa olevat kolhimet, seulastot ja puhaltimet suorittivat eri aineosien lajittelun siten, että ulos puimakoneesta tulivat polkimien kuljettamana oljet, puhaltimen kuljettamana ruumenet ja seulastojen lajittelemana säkkiin kerääntyivät puhtaat jyvät. Puimakoneen sivussa oli elevaattorikuljettimella varustettu säkityslaite, jota hoiteli erillinen säkkimies valvoen säkkien täyttymistä ja niiden vaihtamista. Viljasäkkien edelleen kuljettamista varten saattoi olla erillinen viljakuski hevosen kanssa, ellei siirtoa suoritettu muilla hevosilla ruokataukojen aikana. Ruumenten eli akanoiden siivoamisesta ja poiskuljettamisesta päreistä tehdyllä silppukorilla huolehtii "ruumenpässi", jona tavallisesti oli kouluikäinen nuori. Olkien poiskorjaamiseen tarvittiin vähintään 1-2 henkeä sekä joskus myös hevonen ja ajomies, jos oljet siirrettiin etäämmälle puintipaikasta.

Emännille tappuripäivä oli varsin työntäyteinen, sillä piti huoltaa ja muonittaa usein lähes 20 henkeen nouseva väkimäärä. Päivä aloitettiin tarjoamalla väelle varsin tuhti ruoka "suuruspalana", jota ennen oli emännän tietysti pitänyt hoitaa aamulypsyt ja muut aamun tavalliset askareet. Lounaaksi eli päivälliseksi, joksi päiväateriaa yleisesti kutsuttiin, piti olla varsin monipuolinen ruokapöytä jopa laatikoita myöden ja lisäksi päivän päätteeksi tarjottiin illallinen. Illallisen syönti saattoi jakaantua kahteen osaan, miehiin ja naisiin, sillä yleensä talossa oli sauna lämpimänä ja naiset saattoivat käydä saunassa ennen illallista ja miehet vasta illallisen jälkeen. Ruokailujen välillä emäntä toi kahvin ja voileivät myös puintipaikalla. Yleensä oli kurkun kostukkeeksi tarjolla kotikaljaa, jota oli myös ruokajuomana.

Myöhemmin tiloille rakennettiin tilavampia varastoja "suuleja", joihin elot voitiin ajaa pelloilta heti, kun ne olivat kuivia. Näin puintipäivä ei ollut enää niin sään armoilla, eikä väkeäkään tarvittu enää "tappuripäivänä" entistä määrää.

Ensimmäinen leikkuupuimuri kylään hankittiin viiden tilan yhteishankintana vuonna 1957. Pian tämän jälkeen hiipui puimaosuuskunnan toiminta. Viljan kuivatukseen rakennettiin yhteinen kaappikuivuri vuonna 1948, siinä kuivatuskennoissa olevien jyvien läpi kulkeva kuivatusilma lämmitettiin puulämmitteisellä kiukaalla. Myöhemmin kun kuivatustehoa tarvittiin lisää, rakennettiin niin ikään muutamien tilojen yhteiskäyttöön säkkikuivuri, joka vähän muunneltuna on ollut edelleen käyttökunnossa.

Erikoiskasvien viljelystä

1940-luvulla sokerijuurikkaita viljeltiin vähäisessä määrin omaan tarpeeseen niin, että niistä voitiin keittää siirappia, jota käytettiin esimerkiksi sokerin korvikkeena ruuanvalmistuksessa ja joskus voin korvikkeena leivän päällä.

Turenkiin perustettu Turengin Sokeritehdas Oy aloitti sokerijuurikkaan jalostuksen vuonna 1948. Tämän seurauksena 1950-luvun alussa sokerijuurikkaan viljely yleistyi lähes joka talon pellolla sopimuspohjalta viljeltäväksi kasviksi. Vuonna 1953 aloittivat toimintansa myös Länsi-Suomen Sokeritehdas Säkylässä ja Oy Juurikassokerin tehdas Naantalissa. Myöhemmin perustettiin vielä yksi tehdas Saloon. Sopimusalat eivät aluksi olleet hehtaareja kuten nykyisin, vaan määrät liikkuivat noin 20 - 50 aarin tienoilla per tila.

Sokerijuurikkaan viljelymenetelmät 1950-luvulla poikkesivat ratkaisevasti nykyisestä. Kylvö suoritettiin aluksi muutaman talon yhteisesti hankkimalla yksirivisellä käsin työnnettävällä Blanet-Junior -merkkisellä kylvökoneella, myöhemmin kaksirivisellä hevosvetoisella kylvökoneella. Rivivälit harattiin aluksi työnnettävällä haralla ja myöhemmin hevosvetoisella suojalautasilla varustetulla, kylvörivien määrää vastaavalla, haralla. Siementä kylvettiin niin runsaasti, että taimisto muodosti yhtenäisen taimirivin, josta sitten suoritettiin käsityönä taimien harvennus 23 - 25 cm etäisyydelle toisistaan. Harvennustyö oli usein koululaisten kesätyötä ja palkka maksettiin harvennettujen rivimetrien mukaan. Harvennustyön nopeuttamiseksi ja kehittämiseksi järjestettiin sokerijuurikkaan harvennuskilpailuja, joiden järjestäjänä oli yleensä maamiesseura. Kilpailutoimintaa tukivat vahvasti myös juurikassokeritehtaat.

Myös mansikka oli 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla hyvin yleisesti viljelty erikoiskasvi. Poiminta-aikana mansikan ostajia kiersi kylällä säännöllisesti lähes päivittäin. Ostajina olivat mm. Osuuskauppa Kauppakunta Kalanti ja Makeis ja Mehu Oy sekä eräät välittäjät. Jotkut viljelijät harjoittivat myös torimyyntiä tuotteillaan.

Avomaan kurkkua on myös aikojen kuluessa viljelty erisuuruisella aktiviteetilla. Kurkun ostajatkin kiersivät kylällä parhaana satokautena lähes päivittäin.

Palsternakkaa viljeltiin Ojalan tilalla sopimuspohjalta lähinnä 1940-50-luvulla. Sikuria viljeltiin vähäisessä määrin sekä sopimuskasvina myyntiin että omaan käyttöön, jolloin siitä "korutettiin" eli paahdettiin "prännärillä" kahvin korviketta. Muista juurikasveista viljeltiin omaan käyttöön lähinnä porkkanaa ja punajuurta sekä lanttua. Eläinten rehuksi viljeltiin rehunaurista, turnipsia ja rehuporkkanaa. Viime vuosina varhaisperunasta ja sipulista on tullut eräiden tilojen miltei pääviljelyartikkelit.

Pellavan viljely kuitukasvina jatkui 1950-luvulle saakka. Pellavista monen työvaiheen kautta irrotetut kuidut kehrättiin tavallisesti itse langaksi ja kudottiin edelleen kankaiksi. Loppuaikoina pellavan kuitujen työstäminen rohtimista ja aivinoista langoiksi annettiin alan tehtaiden tehtäväksi.

Karjatalous

Hevosia isommissa taloissa oli vähintään kaksi ja pienemmilläkin tiloilla oli usein oma hevonen. Hevonen olikin keskeinen hyötyeläin tiloilla. Pelto- ja metsätöissä sekä kuljetuksissa se oli suorastaan välttämätön. Myös henkilökuljetuksissa hevosella oli keskeinen asema vielä pitkälle 1950-luvulle saakka, johon asti esimerkiksi talviaikana kylään ei ollut aurattua tieyhteyttä. Sota-aikana taloista jouduttiin luovuttamaan hevosia myös rintamakäyttöön.

Rauhalan hevonen	Heinäpellolla	Alma Suominen ja lehmä

Lehmiä pidettiin kaikissa kylän taloissa 1940-50-luvulla niin, että lypsäviä oli yleensä 6-10 lehmää sekä lisäksi nuorikarja. Myös monissa torpissa pidettiin omaan tarpeeseen yhtä lehmää, sikaa ja muutamaa kanaa. Kesäaikana lehmiä laidunnettiin metsässä, tällöin kylän metsien ulkolaidalla kulki aita ja Lahdenperässä oli laidunalueen rajalla kaupunkiin johtavalla tiellä veräjä. Samoin kylän raitin varret "tanhuat" oli aidattu, koska lehmät kulkivat siitä illoin aamuin vapaana. Aitoina käytettiin pääasiassa riukuaitoja, joiden tekeminen ja korjaaminen ajoittui kevääseen heti kylvötöiden päätytty. Aiemmin kevättalvella oli valmistettu aidanseipäät ja halkaistu solakat kuusen ja männyn rungot riu´uiksi. Riukuaidan sitomiseen käytettiin nuotiolla "paistettuja" kuusen oksia ja nuoria katajan vesoja. Jotkut vanhemmat miehet, kuten esimerkiksi Juho Vestilä, saattoivat kiertää kevään korvalla useassakin talossa sitomassa riukuaitoja.

1950-luvulla uusien riukuaitojen teko loppui ja alettiin rakentaa raja-aitoja piikkilangoista. Laidunnettavilla peltolohkoilla puolestaan tulivat käyttöön "sähköpaimenet", jolloin aidaksi riitti yksi sileä lanka, johon johdettiin releellä katkottua suhteellisen voimakasta tasavirtaa.

Maito lypsettiin käsin kahdesti päivässä ja se "separoitiin" välittömästi kerman erottamiseksi maidosta. Ennen separaattorien tuloa kermaa kuorittiin mekaanisesti, kun se kohosi maidon pintaan. Kermasta kirnuttiin voi aluksi puisella mäntäkirnulla ja sittemmin käsin veivattavalla pyörivällä kirnulla. Voi myytiin yleensä tutuille asiakkaille kaupunkireissun yhteydessä. Kuorittu maito eli "joppi" käytettiin ruuanvalmistukseen sekä juotavaksi ihmisille ja ylijäävä osa eläinten ravinnoksi. Sama käyttötarkoitus oli voin valmistuksesta jääneellä kirnupiimällä. Osa täysmaidosta meni kulutukseen "tinkiläisille", joina talviaikana olivat mökkien asukkaat, joilla ei ollut lehmää ja kesäaikana alueen huviloiden asukkaat.

Rauhalan navetta

Ensimmäinen lypsykone Vohdensaarelle tuli Kinnalan tilalle 1950-luvun lopussa. Sonniosuuskunta toimintaa Vohdensaarella ei ole ollut, mutta siitoskykyinen sonni löytyi yleensä ainakin yhden talon karjasta, kunnes siirryttiin keinosiemennykseen 1950-luvun vaiheilla. Lehmien poikimisaika oli usein ajoitettu rehutilanteen mukaan samaan vuodenaikaan, josta saattoi seurata, että tiettyyn aikaan vuodesta maitoa oli tosi niukalti.

Meijeriin maitoa alettiin kuljettaa Vohdensaarelta vasta 1940-50-luvun taitteessa. Tällöin maito kuljetettiin hevosella kaupunkiin ensin maidontarkastamoon ja sittemmin "Ölimakasiinin" mäenpäälle, josta maitoauto vei maidon meijerille ja toi samalla takaisin edellisen päivän tonkat, joissa oli eläinten rehuksi tilalle palautettavaa kurria. Maidon laadun säilyttämiseksi se tuli jäähdyttää mahdollisimman pian lypsyn jälkeen. Jäähdytykseen käytettiin talviaikana nostettuja jäitä, joita varastoitiin isoina sahattuina kuutioina sahanpuruilla peitettynä. Maitotonkan kaulassa kulki nahkainen laukku, jossa oli kirja, johon meijerissä merkittiin päivittäin vastaanotetun maidon määrä sekä määräajoin tulos suoritetusta maidon puhtaus- ja rasvapitoisuusmäärityksestä. Rasvapitoisuus oli puhtauden lisäksi osa laatuhinnoitteluperustetta.

Vohdensaarella meijerin maitoauto alkoi käydä 1950-luvun puolivälissä. Tällöin kylän raitille ilmestyivät korkeat maitolaiturit, joilta tonkat oli helppo nostaa maitoauton lavalle ja sieltä takaisin.

Maidon lisäksi nautakarjasta saatiin myös lihaa. Teuraaksi meni sekä tuotannosta poistettavia lehmiä, että pikkuvasikoita ja noin vuodenikäisiä mullikoita ja hiehoja. Lihan ostajat olivat usein kiertäviä ostoasiamiehiä, jotka hinnoittelivat eläimen silmämääräisesti ja isäntäväelle jäi mahdollisuus vain joko hyväksyä tai hylätä tarjous - usein miten vain hyväksyä. 1950-luvulla kilpailevat teurastamot alkoivat ostaa lihan todellisen teuraspainon perusteella, jolloin alettiin kilpailla kilohinnoilla. Kiertävinä ostomiehinä olivat mm. Risto Nummelin ja Viljo Ajanko, myös osuusliike Vaso esiintyi merkittävänä lihan ostajana. Maidontuotannosta ja nautakarjan pidosta tilat ovat Vohdensaarella luopuneet vuosikymmenten mittaan yksi kerrallaan niin, että Lahdenniityn tilalla Siivoset luopuivat karjasta viimeisenä 1990-luvun lopulla.

Sikoja pidettiin aiemmin lähinnä omiin ruokatarpeisiin. Varsinkin pienillä torpilla oli sika sekä muutama kana ja joillakin saattoi olla jopa yksi lehmä. Isommissa taloissa sikoja pidettiin jo aiemminkin lihantuotantotarkoituksessa. Sika oli vielä 1940-50-luvulla tärkeä lenkki ketjussa, jolla jäteruoka ja osa rehuviljasta jalostettiin markkinakelpoiseen muotoon. Yksi tai kaksi sikaa päätyi myös vuosittain tilan omaan lihatiinuun, josta suolattu liha vähitellen hupeni perunan kyytipojaksi. Omaan käyttöön kasvatetut siat teurastettiin yleensä tilalla itse tai jonkun teurastustaitoisen naapurin avustamana. 1980-90-luvulla sianlihan tuotanto laajeni niin, että se esimerkiksi Vuolan tilalla oli lähes päätuotantosuunta.

Kanoja on myös kylällä pidetty lähes joka tilalla. Kanat olivat lattiakanaloissa ja yleensä kesäaikana niillä oli käytössään tilavat ulkotarhat, joissa myös niiden ruokinta tapahtui. Tosin varpuset ottivat osansa tarjolla olevasta ravinnosta. Munat vietiin kauppaan laatikoissa, joissa oli ns. ruutukehikot. Myöhemmin ruutukehikot vaihtuivat puristemassasta tehtyihin kennoihin, jolloin kuljetusvauriotkin vähenivät oleellisesti. Osa kananmunista myytiin tilalta suoraan kuluttajille. Kinnalan tilalla munantuotanto muuttui myöhemmin voimaperäisemmäksi muodostaen lähes päätuotantosuunnan. Munantuotanto muuttui tällöin sopimuspohjaiseksi ja ostajan keräilyautot toivat tilalle rehusäkit ja veivät munat pakkaamoon. Tuotannon näin laajentuessa tuli kanoista häkkiasukkaita.

Lampaita pidettiin aina 1950-luvulle asti useassa talossa. Kesäaikana lampaita laidunnettiin usein saarissa, joissa ei ollut asutusta. Lampaat vietiin "luotoon" keväällä veneellä ja haettiin kotiin loppukesällä. Tällöin lampaat olivat usein niin vieraantuneet ihmisistä, että kiinniottaminen ei aina onnistunut, vaan joitakin eläimiä jouduttiin lopettamaan ampumalla ja teurastamaan siellä. Lampaita pidettiin lähinnä villantuotannon takia, joskin lihantuotannollakin oli merkityksensä.

Muita kotieläimiä lähihistoriassa kylällä on pidetty vain hyvin pienessä mittakaavassa ja enemmän harrastusmielessä kuin tuotantotarkoituksessa.

Taksvärkki

Pienempien mökkien eli "torppien" asukkaat, joilla ei ollut riittävästi viljelysmaata omalla tontillaan, vuokrasivat taloista muutaman "kapanalan" peltoa perunamaaksi. Vuokra maksettiin luontaissuorituksena siten, että vuokralainen tuli tekemään sovitun määrän työtä ns. taksvärkkiä esim. talon perunan nostoon tai "tappuripäivänä".

Metsätalous

Metsätöissä

Vohdensaaren tiloilla peltoa oli suhteellisen vähän, mutta metsäalat olivat kohtuullisia. Tosin puiden kasvu rannikon karuilla metsämailla ei vastaa sisämaan reheväpohjaisten metsien kasvua. Metsä on kuitenkin ollut tukijalka taloudelle, sieltä on saatu polttopuut, kotitarvepuut ja rakennustarvikkeet sekä tiukkoina aikoina myös lisätuloja tai rahoitusta isompiin hankintoihin. Metsätyöt työllistivät talon miesväen huomattavan osan talvikaudesta, sillä puutavara myytiin yleensä ns. hankintakauppana. Esim. paperipuut myytiin yleensä joko yhden tai kahden metrin pölleinä, jotka kuorittiin "lanssilla" ennen myyntiä.

Tähän on tultu

Maatiloja, jotka antoivat viljelijäperheelle pääasiallisen toimeentulon, on Vohdensaaren varsinaisessa kylätaajamassa ollut seitsemän kappaletta. 1980-luvun lopulta alkaen yhä useamman tilan pellot ovat siirtyneet omistajiltaan vuokrakäyttöön ja tänä päivänä kylän tiloista enää vain kahdella on omatoimista maanviljelystä. Muiden tilojen viljelysmaat on pääosin vuokrattu joko toiselle em. tiloista tai kylän ulkopuolisille vuokraviljelijöille. Myöskään maatalouteen liittyvää kotieläintaloutta ei enää ole yhdelläkään tilalla. Ajan hengen mukaisesti harrastustoimintaan liittyviä hevostalleja sen sijaan on useita ja hevosten lukumäärä kylällä on nyt suurempi kuin koskaan aiemmin.