Ennen aikaan töitä tehtiin paljon, mutta toki hoidettiin suhteitakin. Naapurissa käytiin usein kylässä ja esimerkiksi talvella, jos oli hyvä kelkankeli ja kuutamo, saatettiin illalla yks'kaks lähteä kyläilemään kauemmaksikin. Muistoissani on säilynyt, kun olin tuuvattuna jommankumman vanhuksen potkukelkkaan. Jääraudan narskahdukset, pakkasjään pauke, salaperäiset rantojen maisemat. Keli oli hyvä.

Matka joutui. Kylässäkäynti toi aina vaihtelua. Kylässä istuttiin aina kiltisti yhdessä paikassa. Hieno juttu, jos siellä oli tutkittavaksi vaikka joku lehti, mitä ei kotona ollut. Yleensä talouksiin tuli vain sanomalehtiä. Mukula kutsuttiin myös kahville tai jossain paikassa tarjottiin jopa mehuakin. Vanhemmat puhuivat omiaan, mukula vastasi, jos jotain kysyttiin. Jos perheessä olikin lapsia, olin itse niin ujo, etten oikein arvannut niihin tutustua. Ja yleensä nekin kattelivat jostain sängyn alta tai oven raosta. Ja sitten kotiin. Kelkassa meinasin jo nukahtaa.

Sukulaisia ja tuttavia kävi kauempaakin kylässä. Niitä piti aina veneellä hakea kaupungin rannasta. Kaikissa juhlissa ja ompeluseuroissa ja merimieslähetysseuroissa myös kuljettiin. Ja niitä järjestettiin itsekin. Ja mukula kuljetettiin mukana, ainakin meillä.

Radiota kuunneltiin, kun TV.tä ei tietenkään vielä ollut. Sieltä kuunneltiin aina uutiset ja pyhäisin jumalanpalvelus, maamiehen tietolaari ja muuta sellaista. Radion lastenohjelmista muistan vaan laulun, jossa neljä kissanpentua hukkui jäihin, jolla aina varoitettiin ettei heikolle jäälle ole menemistä. Minua aina suretti se kissojen kohtalo niin, että ihan itketti. Kun laulu alkoi, menin yleensä jo valmiiksi pöydän alle, etteivät toiset olisi nähnyt itkuani.

Elli ja Aino.

En muista, että kukaan olisi Tammiolla 1950-luvulla urheillut tai edes mitenkään kuntoillut. Kävellen, hiihtäen, kelkkaillen, soutaen vaan siirryttiin paikasta toiseen. Varmaan olisi pidetty vähän villaisena, jos olisi alkanut ilman syytä metsässä juoksentelemaan. Uimassa kesäisin kyllä kävivät niin lapset kuin aikuisetkin. Koulussa oli hiihtokilpailuja. Minullakin on jostain nappulakisoista palkintolusikoita. Olin joskus ensimmäinen, joskus toinen. Meitä kun oli yleensä samassa sarjassa ainakin kaksi osanottajaa.

Kakarat leikki yleensä omia leikkejään. Kiviä vierekkäin latomalla tehtiin monen huoneen leikkikoteja. Männyn- ja kuusen kävyille laitettiin jalat ja niin niistä tuli lampaita ja lehmiä. Puukalikoista tehtiin myös elukoita. Kaarnasta tai meriruo'on lehdistä tehtiin veneitä uitettavaksi. Jonkinmoisia mollamaijoja oli myös, useimmin jonkun omatekemiä. Sain minäkin siskoltani noin neljä- viisivuotiaana ison komean nallen joululahjaksi. Ei sitä tietenkään mihinkään leikkeihin annettu, vaan sitä piti säästää. Minulla on se vieläkin.

Ei nuorisokaan missään riennoissa kovin paljon käynyt. Menemistä rajoitti se, että kulkuyhteydet olivat huonot. Aina hirveä vaiva, jos oli jonnekin menossa. Laajosaaren juhannusjuhlilla käytiin, joskus harvoin jossain tansseissa, silloin tällöin elokuvissa. Rannan kallioilla istuskelu oli paljon yleisempää huvitusta. Ja sitten veneissä kuhertelu.

Miehet otti viinaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Ja emännät oli siitä enemmän tai vähemmän kiukkusia.

Kaiken kaikkiaan elämä oli turvallista. Ei tarvinnut pelätä kun pimeää. Kun lähdettiin kylään tai kaupunkiin, laitettiin vain luuta oven taakse. Jos joku sillä välin kävi, tiesivät siitä, ettei oltu kotona, eivätkä menneet sisälle. Lukkoja ei ollut.

Vuonna 1956 Tammiolle ja muillekin lähisaarille tuli sähkö. Se muutti kovasti elämää. Suurin muutos kumminkin oli, kun vuonna 1965 padottiin Uudenkaupungin sisäsaaristoon makeanveden allas. JA TAMMIOLLEKIN TULI TIE.

Tammiolla on tälläkin hetkellä kuusi ympärivuotisesti asuttua taloutta. Ja lukematon määrä vapaa-ajan asuntoja ja lisää rakennetaan kokoajan. Jos vapaa-ajan asuntojen muuttaminen vakituiseksi asunnoksi helpottuisi, Tammion väkimäärä lisääntyisi varmaan runsaasti.

Vähän ehkä puolueellisesti voisin itse sanoa, että TAMMIO ON MAAILMAN KAUNEIN JA PARAS PAIKKA.