Soutelemassa.

Tammiossa kaikilla vakituisilla asukkailla oli perunamaa ja vähintään yksi lehmä. Myös sika tai kaksi oli melkein joka talossa. Heinosen Viljo kävi ne teurastamassa ennen joulua. Osa säilöttiin ja ylimäärää myytiinkin. Pienviljelyä oli omiksi tarpeiksi joka talossa ja aika omavaraisia oltiinkin. Lehmät kulkivat kesät metsässä. Jokainen torppa aitasi oman alueensa, jossa elukat kulkivat vapaana. Illaksi ne tulivat kotiin lypsettäväksi. Syötiin myös paljon kalaa, silla kaikki kalastivat ainakin omiksi tarpeiksi, osa sitä myikin. Kaikki piti kuljettaa veneellä, sillä tie Tammioon tuli vasta vuonna 1965. Sitä ennen jouduttiin kaikki asiat hoitamaan vesitse ja talvisin tietenkin jäitse. Vaikeaa oli erityisesti kelirikon aikaan, kun jäät eivät kestäneet, mutta veneelläkään ei päässyt. Toimeen kuitenkin tultiin, vaikka niin työ-, koulu- ja kaupunkimatkat olivat väliin vaikeita. 1950-luvulla oli kaikilla jo moottorivene, joillakin kaksikin. Luotoahon Väinö toimi aikanaan veneenkuljettajana kiviyhtiöllä.

Myös hevoset kuljetettiin proomulla. Jos jossain tarvittiin kahta hevosta, tuli Usko Jatketusta proomullaan mukanaan oma hevosensa Valko. Hän otti kyytiin Kuusiston hevosen Varman ja isännän Toivon ja jatkoi matkaa vaikkapa Kaunissaareen Laineelle kyntämään pelloksi vanhan laitumen. Samalla tavalla proomulla kuljetettiin lehmiä esimerkiksi teurastamoon.

Tammiossa olikin vain yksi hevonen, joka oli Varma Urholan Kuusistoilla. Ympäri vuoden sillä riitti työtä. Talventse oli puunajossa missä milloinkin. Varmalla myös kynnettiin kaikkien tammiolaisten pellot. Vastineeksi tästä työstä tultiin Kuusistoja auttamaan vaikkapa perunannostossa ja tappuritalkoissa. Kun apua tarvittiin, naapurit tulivat aina auttamaan. Esimerkiksi tappuroinnissa oli melkein koko Tammion porukka mukana.

Kasvimailla kasvatettiin perunaa, porkkanaa, lanttua, punajuurta ja sipulia. Niillä eväillä päästiin jo aika pitkälle. Lannoitus tapahtui karjanlannalla. Pellot muokattiin hevospelillä, mutta kasvimaat käännettiin tarikolla syksyisin ja keväisin. Kasvinsuojeluaineet tulivat käyttöön 1950-luvun lopussa. Rajuja myrkkyjä, kuuttasataaviittä ja muita nyt jo vuosikymmeniä käyttökiellossa olleita aineita, ruiskutettiin reppuruiskulla surutta omenapuihin ja mansikkamaille. Suojaimista ei puhuttu mitään.

1950-luvulla suurin osa Tammion miehistä, melkein kaikki, kävivät kivitöissä. Tammiossa ei hyvää kiveä ollut, vain muutamia pieniä nupukivilouhoksia on vieläkin näkyvissä. Suurin osa miehistä kävikin kivitöissä Lepäisten saaressa noin viiden kilometrin päässä. Siellä oli monta louhimoa.

Pikkuhiljaa 1950-luvun kuluessa alkoi kuitenkin kivityö, joka oli ollut monta kymmentä vuotta pääelinkeino Uudenkaupungin saaristossa, hiipua ja loppui kokonaan 1960-luvulla. Tilalle tuli puutarhaviljely, johon satsattiin Tammiossakin. Alettiin viljelemään omenoita, perunoita, mansikoita ja kurkkuja ja Uudenkaupungin Kalarannassa niitä käytiin myymässä. Myöhemmin esimerkiksi Vohdensaaren rannassa kävi Kauppakunta Kalannin ostaja ostamassa mansikkaa iltamyöhällä. Siellä kävivät Tammiolta mansikkaa myymässä esimerkiksi Kuusistot, Aaltoset, Lehtilän Yrjö ja Salmisen Saimakin.

Paljon omenapuita oli Kotiniemessä Luotoahoilla, Kuusistoilla Urholassa ja Koivurannoissa Aaltosilla. Luotoahot jopa jalostivat omenapuita. Kotimainen omena oli tärkeä myyntiartikkeli ennen ulkomaisen omenan kauppoihin tuloa.

Niin työ- kuin koulumatkatkin kuljettiin yleensä veneellä. Tammion länsiosista käytiin koulua Lepäisillä, etelä- ja itäosista käytiin Vohdensaarella. Miehet ja osa naisistakin kävi töissä lastaamassa laivoja Uudessakaupungissa. Voita kirnuttiin ja myytiin. Kuusistollakin oli kolme tinkipaikkaa, jonne maitoa vietiin. Kaupunkilaiset kävivät mökeillä ollessaan ostamassa viiliä ja leipääkin kylän taloista.

Helmi Heinonen keräsi kesällä "kraakuvarssi", joista hän teki hyviä luutia, joita hän sitten myi. Luutia tarvittiinkin joka huushollissa, kun ei vielä ollut imureita ja lattiatkin lakaistiin luudalla. Helmin tytär Ainokin peri luudan tekemisen taidon.

Sähkö Tammiolle tuli vasta vuonna 1956. Se oli suuri muutos, mutta vielä suurempi oli tien tulo vuonna 1965. Sen jälkeen vasta voitiin esimerkiksi viedä maito meijeriin.

Anneli pesee mattoa.

Metsästystä kotitarpeiksi ja ruuanlisäksi harrastivat Tammiolla ainakin Heinosen Viljo ja Aaltosen Aarne. Melkein kaikki naiset tekivät kovastikin käsitöitä niin omiksi tarpeiksi kuin myyntiinkin. Luotoahon Esteri oli haka matonkudonnassa ja hän yleensä kävi laittamassa loimet kangaspuihin tai ainakin kävi siinä auttamassa.

Sisukkuuden, yritteliäisyyden ja ahkeruuden lisäksi tammiolaisten erityisenä luonteenominaisuutena oli armoton nuukuus, osalla olosuhteiden pakosta mutta osalla kyllä aivan luonnostaan. Siksi ruokaa riitti ja toimeen tultiin pienillä "maatalpuilla", joissa kuten saariston pelloissa yleensäkin, oli vähän kuraa kivien välissä.